maanantai 3. marraskuuta 2014

Määrätty (Yön talo, #9) P.C. Cast, Kristin Cast

Zoey on vihdoin kotona, minne hän kuuluukin, ja Stark on hänen rinnallaan. Hänen täytyy kuitenkin valmistautua kohtaamaan Neferet - kunhan Neuvosto vain tunnustaisi hänen asemansa ylipapittarena.

Salaperäinen Aurox, syntisen hyvännäköinen teinipoika, on todellisuudessa luotu salaiseksi aseeksi, mutta siitä tietää vain Neferet. Zoey aistiikin pojassa jotain tuttua...

Paljastuuko Neferetin todellinen luonne ennen kuin hän onnistuu hiljentämään vihollisensa? Pystyykö Zoey herättämään Auroxissa uinuvan ihmisen ja pelastamaan hänet?


Kuinkahan monta osaa tähän sarjaan oli alunperin tarkoitus tulla? Minusta ainakin juonta olisi voinut lyhentää oikein olan takaa, ja tehdä tästä viisi kirjaa lyhyempi. Lähdetään puimaan tämän sarjan historiaa.

Ensimmäinen kirja oli todella hyvä. Pidin tietyllä tavalla kirjoitustyylistä  ja idea oli "tavallaan" uusi. Hieman asioita jäi silti pimentoon, esimerkiksi se, että miten ihmisten ja vampyyrien yhteiselo oli saanut aikansa, ja mistä nuoret tiesivät, että heidät aiotaan merkata vampyyriksi, jos joku hiljainen ja salaperäinen hyypiö tulee heidän eteensä. En ole itse asiassa vieläkään varma, onko lukijoille tätä kerrottu.
 Toinenkin kirja oli vielä hyvän rajoissa. Teinikirjoille tyypillinen kolmiodraama lähti käyntiin, mutta en vielä ärsyyntynyt/suuttunut siitä. Zoey oli paljastunut erinlaiseksi ja tärkeäksi vampyyriksi tulevaisuuden kannalta (yllätys, yllätys), ja petturit alkavat näyttää kasvojaan. Sitä normaalia nuortenkirja juonta.
 Kolmannen- ja neljännen kirjan taso laski vaikuttavasti. Jaksoin lukea kirjaa, vain ja ainoastaan muutamien hyvien henkilöhahmojen takia.
 Viidennessä- ja kuudennessa kirjassa tapahtmat junnasivat paikoillaan ja Zoey pyöritteli kundikavereitaan, koska ei millään osannut päättää kenen sulosilmiä katselisi seuraavaksi.
 Kahlittu eli seitsämäs kirja taitaa olla lempparini sillä Stevie Rae on siinä isossa osassa, ja siitä tytöstä on tullut lempparini näiden vuosien aikana. Olen itse asiassa sitä mieltä, että Zeyn voisi heittää vekeen ja ottaa Stevie Rae tilalle. Valitettavasti kirjailiat ovat kuitenkin päättäneet toisin, huoh..
 Kahdeksas kirja oli myös mieleeni, koska Stevie Raen ja Refaimin tarina jatkui. Jaksoin koko kirjan läpi harppomatta, koska ajattelin koko ajan, että kyllä sieltä tulee ne kivatkin kappaleet. Zoeyn maalman pelastus rituaalit eivät voisi vähempää kiinnostaa ja tytön ajatukset alkavat taas harhailla poikakaverista toisiin miehiin.

Määrätty oli ensimmäinen kirja tästä sarjasta, jota en jaksanut lukea minkäänlaisella mielenkiinnolla. Harppasin melkeinpä, joka toisen kappaleen yli, ja lueskelin niitä harvoja Stevie Rae ja Refaim kohtauksia joita kirjassa esiintyi. Valitettavasti suurin osa juonesta rakentuikin Zoeyn ympärille. Zoeyn, joka pelastaa teiniystäviensä kanssa maailman pahalta pahikselta, joka taasen "kaveraa" härän kanssa. Minun täytyy yhtyä Kirjaneidon mielipiteeseen siitä, että kirjailioilla taitaa olla jokin pakkomielle härkiin, nimittäin ihana päähenkilömme Zoeyn mielenkiinto kääntyi härkäpoikaan ja sitten oli vielä tämä härkä, joka kaveeraa pahiksen kanssa. Ja uskokaa tai älkää niin hyvistenkin puolella on vielä härkä! Lisäksi näiden henkilöiden luonteet ja tekemiset alkavat hipoa jo häpeällistä ja lapsellista käyttäytymistä. Plussaa oli se, että tällä hetkellä sen pahan henkilön luonne paljastui, joten on vielä toivoa, että tämä tästä paranisi.

Miksi juuri Zoey on ystävineen se, joka pelastaa maailman- ja kyllä minulla on nyt jonkinlainen pakkomielle tästä- vaan miksei se voisi olla joku toinen? Koko tämä sarja olisi paljon mielenkiintoisempi, jos pelastaja olis joku muu. Tietenkin syynä voi olla ihan se, että en yksinkertaisesti voi sietää Zoeyta henkilönä. Nimittäin Harry Pottereissa ei ikinä mikään ärsyttänyt minua. Minun mielestäni Harry tosiaan oli ainut, joka pystyi kukistamaan Voldemortin. Sama juttu Varjojen kaupungit sarjassa. Jace, Clary ja kumppanit ovat ihan selkeästi ne, jotka voivat pelastaa kaiken yliluonnollisen. Uskon siihen koko sydämestäni. Yön talo sarjassa taas kaikki tuntuu isolta vitsiltä...

Onhan tässä tietenkin hyvätkin puolensa. Esimerkiksi se, että kirjojen kannet ovat kauniit, ja ostaisin kaikki osat, pelkästään kansien takia. Ne ovat kauniita ja sopivat kuvaltaan yleensä kyseiseen kirjaan. Tässä Määrätyssä esimerkiksi kannessa on poika, jonka varjo on härkä. Kuten tuossa aikaisemmin sanoinkin, niin härkiin tulette kyllä törmäämään, kun tätä kirjaa luette. 
Lisäksi muutamat henkilöhahmot, kuten Stevie Rae, Refaim, Afrodite ja Kalona ovat oikeasti mieleeni. Jaksaisin lukea heistä, vaikka kuinka paljon.

En siltikään suosittele kirjaa, koska minusta se ei ole vaivan arvoista.


 Arvostelu:
Arvosana: 6
Suosittelenko? : En suosittele, mutta jos olet jo näinkin pitkällä sarjassa niin kannattaa lukea ihan uteliaisuudesta sarja loppuun saakka.
Mistä hankin: Turun kaupungin kirjastosta
Luenko uudestaan:  Todennäköisesti en





sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Labyrinttitaistelu (Percy Jackson, #4) Rick Riordan

Kun Percy Jacksonin uuteen kouluun osuu yliluonnollisia kykyjä omaava kuolevainen ja ylipirteiksi cheerleadereiksi tekeytyneitä antiikin hirviöitä, tilanne muuttuu tukalaksi. Percy ei voi muuta kuin jättää taakseen poliisiauton sireenit ja koulun savuavat rauniot.

Percy ystävineen saa tehtäväkseen etsiä muinaisen Daidaloksen rakennuttamasta, hirviöitä vilisevästä labyrintistä Adrianen langan. Vain sen avulla maanalaisissa sokkeloissa voi kulkea eksymättä ja joutumatta hirviöiden saaliiksi. Aikaa ei ole hukattavana – lanka on löydettävä ennen kuin titaanien valtiaan Kronoksen liittolaiset pääsevät siirtelemään sen avulla maanalaisia armeijoitaan.


Sisäinen fanityttöni yrittää päästä aina hyvien kirjojen kohdalla ulos. Percy Jacksonit ovat sellaisia kirjoja. Labyrinttitaistelu on neljäs osa, ja minun mielestäni tähän asti paras. Tunnelma on alkanut muuttua selkeästi lastenkirjasta nuorille suunnattuihin kirjoihin. Sama ilmiö tapahtui Pottereissakin, ja minusta se on aika kekseliäs ilmiö. On hauskaa ajatella, että ne lapset, ensimmäisen Potterinsa luki esimerkiksi kahdeksan vuotiaana. Viimeinen Potteri ilmestyy kymmenen vuotta myöhemmin. Tyttö on jo 19 vuotias. Hän on siis käytännössä kasvanut Pottereita lukiessa ja mitä vanhemmaksi hän tuli, niin sarjan osat kehittyivät hänen ikäkaarelleen sopivaksi. Percyä nyt ei ihan voi samalla tavalla verrata tähän asiaan, mutta idea on minun mielestäni sama. 

Lbyrinttitaistelussa lähti liikkeelle myös romanssit, tai oikeastaan romanssien alut. Mitään varmaa ei tietenkään vielä tapahtunut, mutta vihjeitä ja katseita alkoi olemaan. En nyt mainitse nimiä, jos joku ei ole sarjaa vielä lukenut, mutta te jotka olette tiedätte varmasti keistä puhun. 
Olen odottanut tätä hekeä niin kauan. Pystyn kyllä ihan mainiosti lukemaan kirjaa jossa ei ole romantiikkaa, ja olenkin lukenut muutamia loistavia kirjoja joissa ei ole ollut tipan tippaa mitään, mikä viittaisi parisuhteisiin, kuolemattomaan rakkauteen tai mihinkään sellaiseen. Tämäkään kirja ei olisi sitä kaivannut, mutta minulle se on tietenkin aina plussaa, jos jotain pientä sutinaa alkaa ilmenemään.
Mitään Twilightia tästä sarjasta ei saa tekemälläkään (onneksi) ja en usko, että se haittaa kovinkaan monia. Percy Jacksoneitten perus idea ei ole rakkaus ja sillä selvä.

Labyrintteihin törmää nykyisin joka paikassa. Ne ovat kiinnostavia ja mystisiä. Koskaan ei voi tietää, pääseekö sokkelosta pois vai jääkö sinne loppu elämäkseen. Labyrinttitaistelussa tosiaan isoimmat taistelut käytiin sisällä labyrintissä. Viimeinen taistelu käytiin oikeastaan puoliksi labyrintissa ja puoliksi jossain muualla. 
Jälleen Riordan oli onnistunut sujauttamaan jonkin mytologian sisälle juoneen. Joskus minua oikein kammottaa se. Tämänkertainen mytologia on itse asiassa oikeastikkin aika surullinen/pelottava. En usko, että paljastan juonesta mitään ratkaisevaa jos kerron kyseisestä mytologiasta.

"Daidalos rakensi kuningas Minoksen (Minos onkin tässä kirjassa aika mielenkiintoinen hahmo...) pyynnöstä labyrintin, johon hirviö Minotauros suljettiin. Kuningas kuitenkin pelkäsi, että Daidalos tekisi vastaavanlaisen labyrintin jollekin muulle hallitsijalle ja telkesi Daidaloksen ja hänen poikansa Ikaroksen labyrinttiin.  Daidalos ja Ikaros pakenivat labyrintista Daidaloksen suunnittelemilla siivillä. Siivet muodostuivat vahalla käsiin kiinnitetyistä sulista, joten ilma-alus käytti ihmisvoimaa.
Daidalos neuvoi Ikarosta: "Älä lennä liian lähelle aurinkoa tai vaha, jolla sulat ovat kiinni, sulaa. Äläkä myöskään lennä liian matalalla tai siivet kastuvat". Ikaros yritti totella, mutta aikansa lennettyään hän unohti isänsä neuvot ja lensi yhä ylemmäs, kunnes joutui liian lähelle aurinkoa. Aurinko sulatti sulkia liittävän vahan ja Ikaros putoaa hänestä nimensä saaneeseen Ikarianmereen lähelle Vähän-Aasian rannikkoa hukkuen. Daidalos lensi Ikarian saarelle ja kun Ikaroksen ruumis ajautui rannalle, hän hautasi poikansa.
Paetessaan Minosta Daidalos sai turvapaikan Sisiliasta kuningas Kokaloksen hovista. Minos jatkoi yhä Daidaloksen etsintää mukanaan kierresimpukan kuori luvaten suuren palkkion sille, joka pystyy vetämään langan simpukan läpi. Sisiliassa Kokalos otti tehtävän vastaan ja antoi simpukan Daidalokselle, joka kiinnitti langan muurahaiseen ja antoi sen kulkea simpukan läpi. Kun Minos sai kuulla tehtävän ratkaistuksi, hän ymmärsi Daidaloksen olevan ratkaisun takana ja vaati Kokalosta luovuttamaan tämän itselleen. Sitten lähteekin liikkeelle kirjailian omat juonikuviot..."

Saimme myös tutustua uusiin tuttavuuksiin ja erityisesti minun mieleeni jäi eräs henkilö, jonka nimeä en nyt millään saa päähäni, koska luin kirjan kuukausi sitten, mutta Percy tapasi hänet saarella. Tytön kohtalo oli epäreilu, ja jotenkin olisin toivonut Percyn valitsevan toisin, mutta ehkä ratkaisu oli pitemmän päälle sitten parempi.
Eräs asia oli kovastikkin mieleeni. Nimittäin se, että Tyson pääsi mukaan seikkauluun! Olen totaallinen Tyson fani, koska se poika on vaan niin suloinen. Hölmö, mutta suloinen. 
Grooverkin kopisteli siellä perässä ja hänenkin iso unelmansa toteutui, vaikkakin menetyksen kera.
Annabeth, Annabeth. Hän pääsi kerrankin etsintäretken johtajaksi, joten paineet näkyivät. Minusta oli itse asiassa aika mielenkiintoista seurata Annabethin taivalta. Tytön raudanluja kestävyys sai säreitä, ja tyyneys rakoili. 
Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, meillä on Nico. Ei uskoisi, että poika on vasta 10/11 vuotias. Siis olisin voinut vaikka vannoa, että hän olisi esimerkiksi 15, sillä menetys oli karaistanut pientä poikaa, joka vielä edellisessä kirjassa leikki korteilla ja oli elämäniloa täynnä. Nico on kyllä siltikin kaikkien aikojen lempi henkilöhahmoni.

Kirjassa ei nyt ollut mitään maailmoja mullistavaa loppuratkaisua, mutta nautin silti lopusta, koska se oli mukavan... keveä...kevyt? Siltikin se jätti tavallaan kaiken auki, ja sai lukijan janoamaan lisää. Labyrintti taistelu oli ehkä juoneltaan paras tähän astisista, sillä nyt kaikki lähti tavallaan käyntiin. 


Arvostelu:
Arvosana: 9+
Suosittelenko? : Kyllä, en näe mitään syytä, miksi kukaan ei voisi ainakin kokeilla.
Mistä hankin: Raision kaupungin kirjastosta
Luenko uudestaan: Pienen tauon jälkeen, kyllä.




maanantai 20. lokakuuta 2014

Kirjat, jotka jäivät sitten kesken...

Olen itse asiassa aika innoissani, kun kirjoittelen tätä. Kerrankin saan kertoa ihan rauhassa syyt, miksi en sitä jotain tiettyä kirjaa koskaan saanut luettua, tai edes aloitettua.
The Big Bad Wolf teki blogissaan mielenkiintoisen bloggauksen ja, koska lopussa luki selkein kirjaimin, että haastan teidät kaikki tekeään saman, niin olin ihan täpinöissäni.
Nyt siis pidemmittä puheitta aloitetaan esittely kirjoista, jotka jäivät sitten kesken...

Tulimieli (Kapinaenkelit, #1) Gillian Philip

Kirja siis kertoo pojasta nimeltä Seth, joka on äpäräpoika. Seth rakastaa veljeään yli kaiken ja sitten he kohtaavat yhdessä ystäviensä kanssa vaaroja ja riitoja. Sitten heidät tapahtuu kaikkea todella sekavaa, ja loppujen lopuksi Seth rakastuu ihmistyttöön...
Ensinnäkin inhosin Sethiä, koska poika oli niin loukattu jne. Valitusta valituksen perään. Sitten tulee klassinen "karkotus" ja sitten langetaan kiellettyyn rakkauteen, jota ei minun mielestäni ollut edes paljon. En sitten tiedä mitä lopussa tapahtui, koska vähäinenkin kiinnostukseni lopahti puolessa välissä.




Myyttihovi (Myyttihovi, #1) Brandon Mull

Tämä ei iskenyt ollenkaan... Siis ehdin lukea ehkä yhden kappaleen, ja sitten lopetin.  Sen muistan, että tässäkin kirjassa oli Seth ja hänen ukkinsa oli kieltänyt menemästä metsään. Seth ei ilmeisesti totellut, mutta kiltti ja vastuuntuntoinen sisko totteli käskyä sokeasti. En oikein osaa sanoa mitään muuta... Kirja, joka ei ollut minun makuuni.








Eragon (Perillinen, #1) Christopher Paolini 

En koskaan edes aloittanut lukemaan tätä kirjaa. Lykkäsin ja lykkäsin "vastuutani" ja, kun lopulta eräs ystäväni haukkui kirjan maan tasolle, niin tekaisin siitä tekosyyn ja palautin kirjan kirjastoon. Olen kyllä hieman utelias, että saatanpa joskus yrittää uudelleen.









Lumotut, Annina Holmberg

Lumotut oli niitä kirjoja, jotka nappaa mukaansa kannen ja takakannen perusteella ja sitten joutuu pettymään. Luin kirjaa hieman alusta ja sitten aloin hyppiä kappaleitten yli. Lopulta vaan kelasin viimeiselle sivulle ja suljin kirjan. Minulla ei ole mitään muuta selitystä kuin, että kirja oli vain tylsä... minun mielestäni.








Painajaisten lintukoto, Siiri Enoranta

En loppujen lopuksi ikinä edes aloittanut tätä kirjaa. Aloin varsinaisesti epäröidä jo tuon nimen lukiessani. Painajaisten - okei, painajainen ei ole hyvä juttu...- Lintukoto - Linnut kuuluvat yleensä luontodokumentteihin enkä jaksa katsoa niitäkään....
Lisäksi aloin pakostakin nauramaan, kun luin takatekstiä ja tajusin päähenkilön olevan nimeltään Lunni. Lopulta tulin siihen tulokseen, että en pysty lukemaan kirjaa ilman epäystävällistä nauramista tai kuoliaaksi turhautumista.





Tässä ei todellakaan ollut kaikki kirjat, joita olen kesken jättänyt, mutta jotta lukijan maineeni ei saisi suurta kolahdusta, jätetään loput salaisuudeksi ;)



sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Harry Potter ja Viisasten kivi (Harry Potter #1) J.K.Rowling

Harry Potter on mielestään ihan tavallinen poika. Tosin hän asuu huoltajiensa luona portaiden alla olevassa kaapissa. Harryn elämä muuttuu täysin, kun hän saa 11-vuotispäivänään merkillisen kirjeen. Se on kutsu Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun. Harrylle avautuu kokonaan uusi maailma, johon kuuluvat velhot, noidat, yksisarviset ja lohikäärmeet. Harry saa tietää olevansa velhojen sukua! Silti kaikki on aloitettava alusta. Tylypahkassa Harry opiskelee taikuuden alkeita, kuten muodonmuutoksia, taikajuomien tekoa, loitsuja ja suojautumista pimeyden voimilta. Koulunkäynti on hauskaa, mutta henkeäsalpaavan jännittäväksi se muuttuu, kun Harry ryhtyy ratkomaan kiehtovaa arvoitusta ystäviensä Ron Weasleyn ja Hermione Grangerin kanssa, ja pelissä on tiedät-kai-kuka...
  
Minun todellakin pitäisi tällä hetkellä lukea Yön talo- sarjan 9 osaa, mutta kun en millään jaksaisi. Joten jätin Yön talon pöydälle ja tartuin rakkaaseen Potteriin. Olen lukenut tämän sarjan läpi jo, vaikka kuinka monta kertaa enkä ikinä kyllästy. Muistan lähestulkoon sanasta sanaan kaikki tapahtumat, mutta silti jaksan innostua! Ja innostumisella tarkoitan sellaista lapsenomaista hihkutusta ja tirskuntaa. Silmät loistaa ja posket alkavat punoittaa jännityksestä!

Poikkeuksellistä kyllä, niin aloitin ensimmäisestä osasta, vaikka yleensä aloitan lempikirjastani ja lähden siitä sitten lukemaan jonkinlaisessa aikajärjestyksessä. Viisasten kivi... Siitä se kaikki lähti. Siitä lähti J.K. Rowlingin matka miljonääriksi ja siitä lähti tuhansien ihmisten taianomaiset vuodet, joina he saivat uppoutua Tylypahkan mystisiin käytäviin. Täytyy kyllä myöntää, että olen todella onnellinen, että aloitin Potterien lukemisen vasta joskus vuonna 2010/2009. Kirjat olivvat kaikki ilmestyneet jo siihen mennessä, joten en joutunut odottamaan tuskallisen pitkiä kuukausia, että kukin kirja ilmestyisi. 
Nythän on puhuttu paljon netissä ja blogeissa tästä uudesta elokuvasta, joka kertoo jostain hirviöistä ja ihmeotuksista...(?). Korjatkaa jos olen väärässä. Sinänsä se ei ole nyt mikään maailmoja mullistava asia, sillä minun sydämmessäni Potterit on saatu onnellisesti päätökseen, enkä ole viitsinyt edes vilkaista Rowlingin kirjoittamia novelleja. 
  
Minun varmaankin pitäisi kirjoittaa jotain tästä kirjastakin! Eli Viisasten kiven juonikuvion voisi tiivistää näin:
Nuori Harry Potter elää elämäänsä ärsyttävien sukulaistensa luona. Kun Harry täyttää 11, alkaa tapahtua kummia. Kirjejä lentelee takasta ulos, käärmeet puhuvat. Käy ilmi, että Harry on velho, ja hänelle on lähetetty kutsu velhojen ja noitien kouluun, Tylypahkaan. Harry on onnensa kukkuloilla ja saa pian itselleen ystäviä. Hermione Grangeria ja Ron Weasleytä uskollisimpia ystäviä saa hakea. Harryn rauhallinen elämä kuitenkin järkkyy, kun vanha ennustus alkaa toteutumaan. 

Ensinnäkin uppouduin täysin Harryn tunteisiin ja mielenliikkeisiin, kun hän opiskeli taikuutta, ja söi herkkuja suuressa salissa. Harrysta on tehty samaistuttava päähenkilö. Silmälasit ja kuriton tukka. Sellainen poika on varmasti olemassa ihan oikeastikkin, toisin kuin esimerkiksi Jace Herondalea. Tai no voi tässä maailmassa aito Jacekin olla, mutta se tuntuu paaaaljon epätodennäköisemmältä. Hermioneen samaistuin täysin. Hieman nörtti ja viisasteleva pikkutyttö, jonka paksut hiukset ovat oikea sekasotku. Ja Ron taas on sellainen höpsö. Sellainen, joka ei oikein onnistu missään, mutta tosipaikan tullessa hän on uskollinen ja todellinen sankari! (kuullostipa kliseeltä... :D)

En nyt oiken osaa tehdää muuta kuin ylistää tätä kirjaa. En osaa sanoa mitään negatiivista. En pysty siihen joten voisin sitten keskittyä siihen hihkuttamiseen. Viisasten kivi on loistava aloitus loistavalle sarjalle, joka loistaa vielä hamassa tulevaisuudessa loistetta tarvitseville ihmisille. Kirja oli sopivan pituinen, teksti selkeää... Hahmot olivat, jokaikinen loistavia enkä vihannut ketään. En edes pahiksia. Kirjan loppu oli jännittävä ja ehkä jopa tietyllä tavalla aika pelottavakin, vaikka minun mielestäni pelottavimmat loput tässä sarjassa on Salaisuuksien kammiossa, ja Liekehtivässä pikarissa.  Hrrr, tiedän, että tässä sarjassa ei ole mitään varsinaista ikärajoitusta. Kaikenikäiset ihmiset ovat rakastunees Pottereihin, mutta sen vaan sanon, että itse en olisi 7 vuotiaana uskaltanut lukea esimerkiksi Salaisuuksien kammiota. 

Tämä "arvostelu" alkaa tulla tiensä päähän, sillä en keksi mitään järkevää tai ammatillista sanottavaa. Pelkää ihastusta vaan. Suosittelen KAIKILLE! Jos ette ole vielä tietoisia Pottereista menkää hyvät ihmiset kirjastoon ja lukekaa edes yksi kirja. 

Salaisuuksien kammio kattaa kohdan noitia.














Arvostelu:
Arvosana: 10+
Suositukset: Lukekaa, lukekaa, kiltit lukekaa!
Mistä hankin: Turun kaupungin kirjastosta
Luenko uudestaan: Tietenkin. Kerran vuodessa ainakin 



 

maanantai 13. lokakuuta 2014

Elämän värit (Kuolemattomat, #6) Alyson Noël

Voiko yksi päätös tuhota ikuiseksi tarkoitetun rakkauden? Voitettuaan vaarallisimman vihollisensa Ever ja Damen keskittyvät etsimään vastalääkkeen Damonin kehon vallanneelle myrkylle. Kiihkeä halua saada olla yhdessä johdattaa heidät Valonmaan synkkään sydämeen, jossa rakastavaiset saavat vihdoin tietää, miksi kohtalo repii heitä jatkuvasti erilleen. Mutta kun viimeinenkin salaisuus on paljastettu, Everin on tehtävä päätös, joka asettaa kaiken vaakalaudalle - jopa ikuisuuden.

Huh... Minulla on kestänyt lähes vuosi saada tämä käsiini. Olen pihi ja kitsas nuori tyttönen, joten en ole suostunut ostamaan kirjaa omaan hyllyyni, varsinkaan, kun edelliset osat eivät ole olleet erityisen mahtavia ja mieleenpainuvia. Ensimmäinen osa oli loistava, mutta sitten se vähän laski, enkä odottanut uusien kirjojen ilmestymistä niin innolla. Nyt sitten viimeisen osan sain luettua. 
Aika puida lukukokemustani.
Ensimmäiseksi täytyy sanoa, että sarjan taso siis laksi keskivaiheilla, mutta minusta tämä kirja nosti taas tason normaaleihin korkeuksiin. Tämäkin sarja on monien muiden tavalla aika kliseinen tietyissä kohdissa, ja ehkä se onkin jokin yleinen kriteeri, joka useimmissa nuorten kirjoissa pitää olla. Yllättävää kyllä (huomatkaa sarkastinen äänensävy) itseäni ei se kliseisyys haittaa. Okei, myönnetään. Joissakin kohdissa olin valmis repimään kirjasta sivut irti, mutta onneksi tajusin ajoissa olla tuhoamatta kirjaston omaisuutta.
Oliko kirjassa mitään muuta mistä voisi kehitellä jotain valittamisen aihetta. Oli, mutta en näe mitään syytä miksi alkaisin sitä puimaan tässä, kun voisin puhua hyvistäkin asioista! 

Ensinnäkin Elämän värit kirjan juoni oli erinlainen. Se poikkesi täysin edellisistä osista. Se ei liittynyt pahiksiin, vaan pikemminkin kaiken päättämiseen. Kaikki se maailman pelastaminen, ja epäitsekäs vihollisen tuhoaminen on alkanut jo kyllästyttää minua joten tämä oli loistavaa vaihtelua. Everin ja Damienin pitäisi löytää vastalääke, jotta Damien ei kuolisi, kun he koskettavat toisiaan. Sinänsä idea oli varmasti hyvä, mutta toteutus on hieman kärsinyt. Kuunnelkaapas:

Pääpari joutuu traagisesti erilleen toisistaan, kun vihollinen kangettaa heidän päälleen kirouksen, mikä estää heidän onnellisen yhdessäolonsa. Ainut mahdollisuus ikuiseen onneen ja onnellisuuteen, on löytää vastalääke ja tuhota kirous. Siihen tarvitaan tietenkin useiden ystävien apu. Pakkaa sekoittaa tietenkin toinen mies, joka on aina rakastanut sankaritartamme, mutta päättää lopulta pysyä vain ystävänä, sekä löytää uusi rakastettu. Yllättäen eräs vanha vihollinen vaihtaa puoltaan, ja antaa pienelle ryhmälle korvaamattoman apunsa. Lopussa sankarittaremme päättää olla epäitsekäs, ja valitsee oikean polun. Käy ilmi, että on olemassa parempikin vaihtoehto kuin mitä on luultu...

Kuullostaako kenenkään korvaan tutulta? Ymmärrän kyllä, että uusia ja erinlaisia juonikuvioita on hankala keksiä, sillä niin monet on jo otettu käyttöön, mutta täytyykö silti aina päätyä siihen kaikkein kliseisimpään vaihtoehtoon. No ymmärsitte varmasti jo pointtini. 
Oli sinne muutamia yllätyksiäkin sujautettu. Esimerkiksi kirjan loppu oli minulla hieman yllätys. Olisin odottanut täysin erilaista loppua, mutta kirjailia onnistui tekemään hienon lopun sarjalle. Elämän värit kirjassa oli paljon erilaisia kohtauksia, jotka vaihtelivat surullisesta onneen. Varsinaisia tappelu kohtauksia ei juurikaan ollut, vaikka osasinkin odottaa pieniä säröjä rakkaudessa. Kohtauksia oli siis runsaasti, ja ehkä jopa liiankin runsaasti. Itse ainakaan en pysynyt täysin kärryillä. Yhdessä vaiheessa oltiin menneisyydessa, ja toisessa oltiinkin jollain joen varrella juttelemassa vanhan naisen kanssa.... 

Ever ei ole ikinä oikeastaan ärsyttänyt minua. Hän on normaali teini, jolla on kuitenkin pitkä menneisyys. Ever on aika perus henkilö, joka ei säväytä, mutta jota ei silti halua tappaa. Everin puhetyyli kielii siitä, että hän puhuu "nuorisokieltä" , sekä kirjakieltä. Hän saattaa sanoa "mä", tai "minä". 
Damien taas puhuu täydellistä kirjakieltä koko ajan. Hän myös vaikuttaa tietyissä tilanteissa kypsemmältä kuin Ever, mutta vastaavasti taas toisissa tilanteissa hän on aika "lapsellinen", jos niin voisi sanoa runsaasti yli 400 vuotta vanhasta miehestä. (En oikeasti muista kuinka vanha Damien oli, apua! :'D)
Esimerkiksi Damien saattaa upota lähes koiranpentumaiseen käytökseen, kun hän kuhertelee Everin kanssa. Lisäksi Damien osasi olla tässä viimeisessä kirjassa aika... tyhmä? En osaa selittää miksi, mutta en vain lämmennyt hänelle niin kuin edellisissä kirjoiisa.

Kokonais tiivistelmänä voisi sanoa, että Elämän värit oli viihdyttävä ja nopea lukukokemus. Ei mikään maailmoja mullistava, mutta ei huonokaan. Suosittelen niille, jotka ovat pitäneet edellisistäkin osista. Ette todennäköisesti pety tähän viimeiseenkään ;).


Arvostelu:
Arvosana: 8½
Suositukset: Te jotka pidätte romantiikasta ja... romantiikasta tulette nauttimaan tästä kirjasta.
Mistä hankin: Turun kaupungin kirjastosta (metsästin lähes vuoden...)
Luenko uudestaan: Kaipa sitä voisi, jos en parempaakaan löydä










 

lauantai 4. lokakuuta 2014

Halloween - lukuhaaste lokakuulle!

Le Masque Rouge blogin pitäjä Emilie, on keksinyt jälleen loistavan kirjahaasteen!
Lokakuun ajan olisi tarkoitus lukea kirjoja, jotka liittyvät jollain tavalla Halloweeniin. Lisää tietoa haasteesta täältä

Itse ainakin tartun mahdollisuuteen lukea oikein syyn kanssa jotain pelottavaa ja karmivaa. Ei tarvitse puolustella kavereille, että miksi sitä taas luetaan jotain vampyyrikirjaa, hihiii. Ja mikä parhainta, nyt voinkin kaivaa Harry Potterit esiin, sillä niistä löytyy rutkasti Halloweenia!

Jumalten sota (Percy Jackson #5) Rick Riordan

Newyorkilainen ongelmanuori Percy Jackson on valmistautunut koko vuoden puoliveristen leirillä sotaan Kronosta vastaan. Titaanien valtias armeijoineen on vahvempi kuin koskaan, ja puoliveristen leiristä Kronoksen joukkoihin siirtyneet luopiot vain vahvistavat sitä. Percyn on pysäytettävä ajan ruhtinas ennen kuin tämä hävittää koko länsimaisen sivistyksen.
Kun olymposlaisten ja titaanien välinen armoton sota syttyy New York Cityn kaduilla, Percy muistaa vanhan ennustuksen ja alkaa epäillä, että taisteleekin omaa kohtaloaan vastaan.

Ja niin on jälleen päättynyt yksi loistava sarja. Percy Jacksonit ovat tietenkin ilmestyneet jo aikoja sitten virallisesti, mutta MINÄ sain luettua sarjan loppuun vasta nyt. Tänä vuona olenkin lukenut monet sarjat päätökseen. Se, että kirjasarjat loppuvat on tietyllä tavalla niin surullista. Olet viettänyt vuosia sarjan parissa ja sitten se yhtäkkiä loppuu. Itse ainakin joudun pysähtymään hetkeksi, ja miettimään sarjaa alusta loppuun saakka. Jätän mielessäni pienet "hyvästit" ja lupaan palata kyseisesn sarjan pariin sitten taas joskus. Kirjathan eivät onneksi katoa mihinkään. Ne voi aina avata uudelleen ja uppoutua ihanaan maailmaan, unohtaa oma kiireinen elämä. Hyvänä esimerkkinä Harry Potterit, joiden pariin olen palannut monenmonituiset kerrat. Tietenkin yleensä odotan mielelläni pari kuukautta, mieluusti jopa vuoden, ennen kuin aloitan mitään sarjaa uudelleen. Hyvä muisti on tässä mielessä pahasta. 

Jumalten sota oli ensinnäkin paksumpi, kuin edelliset kirjat, ja olin tästä asiasta innoissani. Mitä paksumpi kirja, sen leveämpi hymy kasvoilleni nousee. Hämmennyin hieman kirjan alussa, kun tajusin, että edellisen kirjan tapahtumista oli kulunut kokonainen vuosi. Onneksi älysin käyttää aivojani ja pääsin pian taas sisälle tarinaan. 
Kirja alkaa siitä, kun Percy ja Rachel ovat hiekkarannalla, ja kävelevät siellä kuin ihan normaalit ihmiset. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Blackjack (maailman suloisin, ja ihanin pegasos! Haluan!) saapuu paikalle, selässään yksi leiriläinen, Beckendorf. Täytyy sanoa, että olin jo tuossa vaiheessa uppoutunut kirjaan niin, etten enää pystynyt lopettamaan. Samaan aikaan kuvittelin mielessäni miltä tuntuisi ratsastaa pegasoksella, joten tuosta voi päätellä etten huomannut enää mitä ympärilläni tapahtui. Kutsuikohan pikkuveljeni minua nimeltä jossain vaiheessa? 

Olen varmasti hehkuttanut tätä ennenkin, mutta rakastan kaikkia henkilhahmoja tässä sarjassa. Annabeth on sellainen kipakka ja älykäs tyttö, jolla on loistavia heittoja. Percy nyt vaan on loistava. Sarkastiset, perus teinipojan ajatukset antavat syyn hymyillä useaan kertaan kirjan aikana. Nico on vähän uudempi hahmo, mutta poika keräsi sympatiani heti. Haadeksen pojan on pakko olla mielenkiintoinen. Sitä ei voi edes väitellä! Clarisse on ärhäkkä ja itsepäinen soturi, jonka pehmeämpi puoli alkoi näkyä loppua kohden. Siltä tytöltä ei todellakaan puutu rohkeutta. Ja tietenkin kaikki jumalat ovat kiinnostukseni huipulla. Poseidon, Zeus, Haades, Hera, Hermes, Apollon, Athene jne. Jokaisella on aivan erinlaiset peroonat, mutta samalla he ovat jollain käsittämättömällä tavalla niin inhimillisä. Poseidonin, Zeuksen ja Haadesken tappelut tuovat mieleen pikku poikien riidat, ja Heran kaunan kanto on kuin täysin jonkun nuoren teinitytön ajatuksista. Toivoisin jopa, että tämän sarjan jumalista tehtäisiin oma sarja, mutta joudun varmaankin kehittelemään sitä ideaa omassa päässäni.

Loppua kohden tapahtui paljon, mutta missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että kaikkea kerrottaisiin liian tiheässä tahdissa. Muutamia kuolemia tapahtui ja meinasin alkaa parkumaan jokaisen kohdalla. Lopussa erän merkittävän kuolon kohdalla taisi kyllä kyynel vierähtää poskelle. Yllätyin muutaman paljastuksen kohdalla ihan kunnolla. Meinasin todella kiljaista jotain sen suuntaista kuin, että: "Ei voi olla!" tai "Miten en tajunnut tuota!?"
Jos lukijalta irtoaa noinkin vahvoja kommentteja, täytyy kirjan olla todella hyvä, ainakin minun mielestäni.

Tietenkin koko tämä Percy Jackson sarja on varmasti tietyllä tavalla aika kliseinen. Minua ei se kliseisyys ole koskaan haitannut. Ensinnäkin sitä ei ole koko sarjan täydeltä. Vain muutamat kohdat aiheuttavat sellaisen tunteen, mutta muuten tämä on itsenäinen ja taitavasti tehty sarja. 
Jacksonit ovat kirja kirjalta muuttuneet aina vain synkemmiksi, aivan kuin Potteritkin silloin aikoinaa, mutta se vain osoittaa, että henkilöt kypsyvät ja tapahtumat muuttuvat synkemmiksi. Myös romantiikka on kasvanut sarjan kehittymisen myötä, mikä ei todellakaan haittaa minua. Annabethin ja Percyn suhdetta on ollut mielenkiintoista seurata ja heidän tarinansa loppu on varmasti monen mieleen. Silti mitään lässyn, lässyn kohtauksia ei ole paljonkaan, joten Jumalten sota, ja kaikki muutkin osat tästä sarjasta sopivat varmasti niillekkin, jotka eivät romantiikasta välitä.

Jos en tietäisi, että minulla on vielä kokonainen toinen kirjasarja Puoliverisiä koskien lukematta, olisin todella surullinen, mutta onneksi voin seuraavaksi uppoutua Olympoksen sankarit - nimiseen sarjaan!

P.S Tajusin juuri, etten ole kirjoittanut arvostelua Labyrinttitaistelusta, apua! Lupaan, että sekin tulee pian, kunhan vain suinkin ehdin ;)

Arvostelu:
Arvosana: 10
Suositukset: Suosittelen aivan kaikille. Tytöille ja pojille.
Mistä hankin: Turun kaupungin kirjastosta
Luenko uudestaan: Ehdottomasti 



lauantai 27. syyskuuta 2014

Kapinallinen (Outolintu, #2) Veronica Roth

Meillä on sama suru molemmilla. Meillä on sota sisällämme. Joskus se pitää meidät hengissä, joskus se uhkaa tuhota meidät.
Tris on selvinnyt perhettään kohdanneesta raa'asta hyökkäyksestä, mutta maksanut selviytymisestään kovan hinnan.
Sodan uhka on silti käsin kosketeltavissa eri osastojen välillä. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Kuuluuko siihen Neljä ja heidän tempoileva rakkaustarinansa? Sitä Tris ei tiedä. Selvää on, että sodassa ja rakkaudessa on aina valittava puolensa.

Siitä on nyt sellaiset neljä kuukautta, kun luin Outolinnun ja olin hieman sekaisin kaikista nimistä joita alussa tuli esiin. Parin luvun jälkeen pääsin taas kärryille ja pystyin taas syventymään juonikuvioihin. Olen yrittänyt olla lukematta kovinkaan monia arvosteluita ennen kuin olen itse ehtinyt lukea kirjan, sillä silloin ennakkoluulot tai odotukset kasvaisivat aivan liian suuriksi, ainakin minun kohdallani. Muutamiin (krhmm... yhdeksän) arvosteluihin olen kuitenkin langennut, joten en pystymyt aluksi lukemaan kirjaa ilman, että lukuisat mielipiteet myllersivät päässäni. Lopulta luovutin ja laskin kirjan kahdeksi päiväksi pois kätösistäni, ja keskityin kaikkeen muuhun kuten kokeisiin. Siinä ajassa olin tehnyt kaikkeni, jotta unohtaisin muiden mielipiteet ja onnistuinkin siinä aika hyvin. Kun sitten lopulta jatkoin lukemista, pystyin keskittymään. 

Kuten tuossa jo aikaisemmin sanoinkin, niin henkilöitä oli hieman hankala muistaa, sillä niitä oli ensimmäisessä osassa, Outolinnussa paljon ja nimistä on tehty aika "normaaleja". Mitään mieleenpainuvia nimiä ei paljon ollut, joten jouduin käyttämään muistinystyröitäni aika hanakasti, kun luin tätä toista osaa. Uuusiakin henkilöitä pulpahti esiin melkein joka toisessa kappaleessa. Vaikka näitä henkilöitä onkin paljon, jokaisella heistä on oma persoona. He tuntevat vihaa silloin kun se on ihan ymmärrettävää ja sympatiaa silloin kun, joku sitö tarvitsee. Ensimmäisessä kirjassa pidin Trisistä ja palvoin tytön luonnetta, joka on pienillä vivahteilla tehty erinlaiseksi kuin muiden vahvojen ja kiivaiden tyttöjen luonteet nuorten kirjallisuudessa. Tässä kirjassa Tris alkoi kuitenkin käydä hermoille. Tämän elämänhalu oli kadonnut kokonaan. Tris käytti hyväkseen kaikki mahdollisuudet jotta pääsisi hengestään ja syyt olivat kaiken kaikkiaan typerät. Onneksi loppua kohden rakkaan Tobiaksemme ansiosta Tris lopetti tyhmyydet, ja alkoi muuttumaan normaaliksi itsekseen. 

Viime kirjassa en päässyt oikein sisälle tähän niin sanottuun järjestelmään. Okei, ymmärsin kyllä, että on olemassa Vaatimattomat, Rehdit, Uskaliaat ja Sopuisat. Ja tietenkin oli vielä olemassa Osattomat. Mutta kaikki myy jäi jotenkin hämärän peittoon. Kapinallisessa onneki kaikki kirkastui. Nyt ymmärrän täysin kaiken sen poliittisen ja henkilökohtaisen tappelun. Ihmisillä on henkilökohtaisia syitä taistella ja poliitikoilla sekä johtajilla omat syynsä. Nämä syyt ja mielipiteet kietoutuvat yhteen ja paljastava juonta koko ajan lisää, mutta sopivassa tahdissa.
Roth osaa ihan yleisesti ottaenkin kehitellä ja kertoa juonta koukuttavalla tavalla. Isoja paljastuksia, joita tässäkin kirjassa ilmaantui, paljastuu sopivin väliajoin, eikä kaikkea tungeta loppuun kiireellä ja hösäyksellä.

Vielä voisin sanoa mielipiteeni Kapinallisen romantiikka puoleen. Outolinnussa kävi jo ilmi, ettei sarja tulisi pyörimään tuomitun rakkauden ympärillä. Ehei, sillä sanotaanko, että yli puolet kirjan juonesta on kaikkea muuta kuin romantiikkaa. Ja yllättävä kyllä, se ei häirinnyt minua. Ikuisena romantiikan ystävänä en tykkää hirveästi kirjasarjoista, joissa ei ole mitään romantiikkaan liittyvää, vaikkakin olen pariin sellaiseenkin törmännyt ja lukenut ne ahmien. 
Kapinallisessa oli kyllä romantiikkaa, mutta se oli ripoteltu sinne tänne varovaisesti ja harkitusti, ja juuri sopivasti. Tietenkin pieniä riitoja ja tappeluita tuli, mutta kukaan kirjailia ei taida osata jättää niitä pois ja miksi jättäisi? Me kaikki rakastamme niitä, vaikka ne välillä ärsyttävätkin.

Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 9 

perjantai 19. syyskuuta 2014

Smaragdinvihreä (Rakkaus ei katso aikaa #3) Kerstin Gier

 Aikakaudesta toiseen seikkaillut Gwendolyn on aivan maassa. Oliko Gideonin rakkaudentunnustus lainkaan todellinen?
Särkynyttä sydäntä ei ole kuitenkaan aikaa jäädä parantelemaan, sillä sukunsa aikamatkaajageeniä kantavalla Gwenillä on pian aivan uusia huolia. Hänen pitäisi toteuttaa tehtävänsä aikamatkaajana, kun vain tietäisi mikä se on… Saint-Germainin kreivin menneisyydessä punoma verkko kiristyy ovelasti huomattavan paljon myöhemmin, ja niinpä Gwenin ja Gideonin on selvitettävä salaisuus ja syöksyttävä seikkailuihin halki aikojen, olipa rakkaudessa ryppyjä tai ei.

Anteeksi pyyntöni pinestä kirjoitus tauosta. Kokeet alkavat saapua hiljaa, mutta varmasti. Eilen oli historian koe, ja saa nähdä miten meni!
Mutta sitten voisimmekin siirtyä asiaan. Näin ollen tasan viikko sitten sain päätökseen Rakkaus ei katso aikaa- trilogian  ja tietenkin se jättää hieman haikeat fiilikset itse kullekkin, paitsi tietenkin niille joilla ei ole mitään hajua mistä sarjasta puhun. Ei manita nyt nimiä---krhmm--- mutta nyt sinäkin hyvä---krhm ystäväni---tulet ymmärtämään mistä puhun. 

Törmäsin sarjan ensimmäiseen kirjaan vuonna 2012 kesällä, ja mikä minut sai Rubiininpunasta kiinnostumaan oli yksinkertaisesti aivan ihana ja mahtava ja täydellinen kansi. Seuraavaksi käänsin katseeni nimeen, joka oli tietyllä tavalla poikkeuksellinen. En ollut ennen törmännyt kirjaan, johon olisi liitetty salainen paheeni. Sisäinen fanityttöni heräsi välittömästi, enkä voinut ajatella mitään muuta kuin: "Ihanaaa! Timantteja ja kirja samassa paketissa. Pakko saada, pakko saada, pakko, pakko saada!"
Ensimmäisen kirjan lopetus ärsytti minua aivan suunnattomasti. Mitä järkeä lopettaa kirjaa sellaiseen kohtaan. Sama kuin lopettaisin lauseen kesken kutkuttavan salaisuuden. "Hei arvaa mitä? Eilen kun kävin kaupungilla törmäsin erääseen ihanaan ihmiseen. Jaa kehen? No hänen nimensä ol---"
Siinäs näette! Toinen kirja taas tuntui alkavan ihan väärästä kohdasta! Mikään ei tunnu olevan kunnossa, mutta silti sitä jää ihan koukkuun. Viimeistä kirjaa odotetaan kuin kuuta nousevaa, odotukset korkeina, mikä ei välttämättä ole kannattavaa. Silloin nimittäin joutuu usein pettymään. 

Nyt tietenkin kaikki olettava, että kirjoitan arvostelun, joka on pettymyksen kyyneleitä täynnä. En onneksi. En nimittäin joutunut pettymään.

Kirja alkaa jo tutuksi tulleella tavalla. Lopetamme kirjat ja aloitamme kirjat Paulin ja Lucyn kanssa. Aluksi en voinut sietää näitä kohtia. Ymmärsin kyllä hämärästi, että kaikki oli juonen kannalta pakollista, mutta halusin aina vain lukea lisää Gideonin vuorosanoja ja naureskella Gwendolynin ihanille sarkastisille kommenteille. Tässä viimeisessä kirjassa olin jo itseasiassa todella kiinnostunut näistäkin pätkistä. Lucysta ja Paulista pääsimmekin kirjan varsinaiseen alkuun. Gwendolyn purkaa sydäntään ystävälleeen, sydän on murtunut, nenäliinat lattialla, kaikki klassinen. Monia tämä syvään epätoivoon valuminen varmasti ärsytti, mutta minä itseasiassa nautin siitä. Gwenin kommentit ja ihanan ja lutuisen Xemeriuksen päättömät puheet pitivät mielenkiintoni yllä. Lopulta noustiin surun syövereistä ja päästiin taas matkailemaan läpi ajan.

Aikamatkustus teemaiset fantasiakirjat ovat ehkä minulle kaikken vaikeaselkoisimpia. Minun täytyy todella keskittyä, että pysyn kärryillä. Suureksi onnekseni en hämmentynyt paljoakaan tämän kirjan aikana. Gwenny matkustaa tapaamaan isoisäänsä pariin otteeseen, ja sitten tietenkin seikkaillaan Gideonin kanssa. Isoin tapahtuma oli kaiketi tanssiaiset, jotka jäivät minulle hieman hämärän peittoon, johtuen dramaattisista tapahtumista, mutta muistan nimistä ainoastaan Darth Vaderin. En vieläkään oikein muista oliko kyseinen henkilö haamu,demoni, vai joku henkilö, jolle Gwendolyn antoi aika mahtavan lempinimen. Tanssiaisiin oli lisätty siis dramaattinen kohtaus josta jo aiemmin mainitsin, ja voin silmät kirkkaina sanoa, etten odottanut moista. 

Henkilöt pysyivät edelleen ihanan persoonallisina, ja sain nauraa useaan kertaan ties kenen kommenteille. Minua kiehtoo kovasti, ettei tässä sarjassa ole varsinaista pahista. Tietenkin meillä on Kreivi, mutta ei ketään mitenkään merkittävää henkilöä, joka pilaisi jokaisen elämän. Paljastus Kreivistä yllätti minut (yllätys, yllätys) ja olin aika hämmentynyt. Kelailin mielessäni tapahtumia ja yritin keksiä vihjeitä, mutta enpähän löytäny. Joten pisteet Gierille siitä. 
Paljastus Gwendolynin perheestä ei aiheuttanut minulle, suu auki ja silmät pyöreinä, reaktiota, mutta se oli kiinnostavaa. Olin oikeasti onnellinen Gwenin puolesta, enkä huutanut ja paiskonut kirjaa tyhmän juonen takia.

Lopuksi voisin ottaa osaa rakkaus puoleen. Monet ovat sanoneet, että Gideon ja Gwendolyn rakastuivat liian nopeasti, mutta itselläni on täysin erinlainen mielipide. Mielestäni heidän tunteidensa kehittyminen ei mennyt liian nopeasti. Mitä he nyt ehtivät tuntea toisensa, puolitoista viikkoa? Monissa kirjoissa on rakastuminen tapahtunut nopeamminkin. Esimerkiksi Clary ja Jace Varjojen kaupungit sarjasta, tunsivat sellaiset 3 päivää, ja olivat umpirakastuneita. Entäs sitten Mustan tikarin veljeskunta sarja. Useat parit tunsivat toisensa päivän ja taas mentiin. Enkä viitsi edes mainita klassikoita, kuten Vampyyrinpäiväkirjat tai Yön talo kirjoja. En nyt väitä, että tällainen rakastuminen olisi luonnollista, mutta ei se ole minua ennenkään haitannut. 
Niille, jotka eivät pidä liiallisesta hempeydestä, en suosittele Smaragdinvihreää, mutta romantiikan nälkäisille kyllä!

Rakkaus ei katso aikaa oli viihdyttävä ja taidokas sarja. Kirja loppui tavalla, joka ei jättänyt lukijaa epätoivon valtaan. Olen viettänyt mukavat kolme vuotta sarjan parissa, ja nyt en voi muuta kuin toivoa, että löydän uuden samanveroisen sarja, jota voikin lukea taas seuraavat kolme vuotta.

Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 10- 

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Titaanien kirous (Percy Jackson #3) Rick Riordan


Newyorkilainen koulupoika Percy Jackson saa ystävältään Groverilta hätäpuhelun. Antiikin kammottavin hirviö on herännyt, eikä Grover ole ainoa, joka on vaarassa. Hirviön huhutaan pystyvän tuhoamaan jopa Olympos-vuoren, jumalten asuinsijan.
Ainoastaan metsästyksen jumalatar Artemis pystyisi jäljittämään hirviön, mutta hän on kadonnut jäljettömiin. Percyllä ja hänen puoliverisillä ystävillään on vain viikko aikaa löytää Artemis, ratkaista hirviön arvoitus ja selvittää, mitä karmea Titaanien kirous tarkoittaa.

Kolmas Percy Jackson luettu! Minusta tuntuu, että luin tämän kirjan ennätys nopeudella, luulisin, että alle päivässä, mikä on iso saavutus näin kouluaikoina. Sitä huomaa päivän päätteeksi heti, kun kuoleman loukku (matematiikka) on ylitetty, että kello lähenee jo kymmentä ja, että olisi aika painua pehkuihin.  Ja sitten makoilee vällyjen välissä ja kiroaa matematiikan läksyjä, koska niiden takia arvokas tunti ja puoli, joka oli tarkoitettu lukemiseen meni matematiikkaan. 
Nyt olen kuitenkin onnistunut aikatauluja muuttelemalla lukemaan päivässä kirjan, ja voi että olen ylpeä itsestäni. Nyt voisi kuitenkin voisin siirtyä itse kirjan pariin.

Titaanien kirousta odotin kyllä kovastis sillä edellinen kirja jäi jännään kohtaan, joten odotin mielenkiinnolla mitä tässä osassa tapahtuisi.
Kirja alkaa siitä, kun Percy ja kumppanit matkustavat Groverin hätäkutsun perään. He päätyvät koulun tanssiaisiin ja tapaavat kaksi uutta puoliveristä: Biancan ja Nicon (Riordan sitten vaan osaa keksiä ihania nimiä). Samalla reisulla he saivat esimakua tulevasta taistelusta. Seikkailut johtavat toiseen ja lopun taistelu on taas jännittävää luettavaa. Uhrauksilta ei vältytä, ja ennustus saa jälleen uudet mittakaavat.

On ihan uskomatonta miten moniuloitteisesti Riordan osaa kirjoittaa. Titaanien kirous kirjassa alkaa ilmetä pientä rakkauden poikasta, ja päähenkilöiden varttuminen alkaa näkyä tekstissä. Mieleeni tulee pakostakin Harry Potterit. Rowling osasi Riordanin tavoin kasvaa henkilöittensä mukana, ja muuttaa kirjoitustyyliään vuosi vuodelta aina ikään sopivaksi. 
Percyn kasvamisen ja kehittymisen huomaa monesta asiasta. Ensinnäkin hän ei ole enää niin ujo ja pelokas kuin alussa. Lisäksi kymmenenvuotiaan Nicon tuleminen korosti Percyn ikää. 

Juoneen oli jälleen sujautettu hienosti lainauksia taruista ja jumalista. Kreikan jumalia (olikos se nyt Kreikka...?) oli lisätty hienosti juoneen. Minusta kaikkein hienointa on se, että Riordan valitsee sellaisia taruja, joita ihmset tuntee. Myönnän auliisti etten ihan kaikkia tunnistanut, mutta yli puolet kylläkin!

Huumoriakaan ei tästä sarjasta puutu. Percyn ihana sarkastisuus iskee sydämmeen joka kerta, ja Annabethin "leväaivo" jota hän käyttää Percyn nimittämiseen, on suorastaan klassikko. Nimitys on niin ärsyttävä, että se on suorastaan nerokas! 

"Äiti näytti vähän loukkaantuneelta, ja minä olin siitä pahoillani, mutta minun oli jo pakko päästä autosta ulos. Jos äiti olisi kertonut vielä yhdenkin jutun siitä, miten söötiltä minä näytin kylpyammeessa kolmevuotiaana, olisin kaivautunut hankeen ja palelluttanut itseni hengiltä."

Yllä oleva lause kuvastaa täydellisesti teinien ajatuksia, kun äiti kaivaa valokuva-albumin esille, kun talo on täynnä vieraita. Sanonpa vaan, että Percy Jacksonit ovat loistavia kirjoja ja tulevat olemaan myös niitä teoksia, joita voin lukea uudestaankin.

Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 9½ 


 

torstai 4. syyskuuta 2014

Kunnes kerron totuuden, Julie Berry

Pian totuus paljastuu: mitä Judithille ja Lottielle oikein tapahtui?
Millaista salaisuutta kantaa Judith, mykkä ja hyljeksitty tyttö, jonka kieli on leikattu poikki? Hypnoottisen jännittävä rakkaustarina, trilleri ja kidnappausdraama.
Neljä vuotta sitten Judith ja Lottie katosivat. Kaksi vuotta myöhemmin Judith palasi, mutta yksin. Lottien ruumis löydettiin joesta. Vain Judith tietää, mitä tapahtui, mutta hän on mykkä. Silti Judith on täynnä äänetöntä puhetta, vihaa, muistoja, kaipuuta ja ennen kaikkea pakahduttavaa rakkautta lapsuudenystäväänsä Lucasia kohtaan.

Lucas on menossa naimisiin kylän kaunottaren, Marian, kanssa, kun tulee tieto, että vihollinen on hyökkäämässä. Maria rohkaisee Judithia opettelemaan puhumaan. Vähitellen salaisuudet alkavat paljastua ja Judithin elämä muuttuu draamaattisella tavalla.


Woohooo, pitkästä aikaa nuortenkirjallisuutta jossa EI ilmene fantasiaa. Oikeastaan oli todella outoa lukea sellaista. Tietenkin olen lukenut tässä lähiaikoina Cooksonin kirjoja, mutta en nyt sanoisi niitä nuortenkirjallisuudeksi. 
Kunnes kerron totuuden on kuitenkin selkeästi yritetty kirjoittaa nuorille mieleiseksi, mutta en näe mitään syytä miksei aikuisetkin voisi tätä luekea. Kirja ei nimittäin missään vaiheessa mennyt typeryyden puolelle. 

Niin kuin tuosta takakannesta kävi ilmi, päähenkilö Judith katoaa ja, kun hän palaa, on elämän rakkaus menossa naimisiin kylän kaunottaren kanssa. Helposti tästä lausunnosta saattaisi tulla mieleen aika perus juoni, joka tungetaan aika useasti nuortenkirjoihin. Itsekkin olin sortua tähän rikokseen, mutta kaunis kansi pelasti minut. En ole enää oikein luottanut hienoihin kansiin parin pohjanoteerauksen takia, mutta päätin yrittää. 

Yllätyin positiivisesti kirjoitustyylistä, jota Julie Berry oli käyttänyt. Tekstien kappaleet olivat lyhyitä, mutta se ei häirinnyt minua missään vaiheessa. Tapa jota Berry oli käyttänyt muistutti minua runoista. En ole koskaan ollut kovinkaan runollinen ihminen. En vaan millään saa suollattua itsestäni mitään runollista, mutta pidän sen lukemisesta.

 "Me tulimme tänne laivalla, sinä ja minä.Minä olin vauva äitini sylissä, sinä olit s-kirjaimia suhaut-tava kiharatukkainen poika ja leikit äitisi jalkojen juuressakoko pitkän raskaan matkan ajan.Katsellessaan meitä äidit viihtyivät niin hyvin yhdessä, ettäisämme valitsivat vierekkäiset maatilanpaikat mailin verranlänteen Roswellin kaupungista, joka silloin oli paljon nykyistä pienempi.Muistan tarinat, joita äiti kertoi matkasta, kun olin pieni.Nykyään hän ei enää puhu siitä.Äiti kertoi, että istuin koko matkan silmät suurina ja katsoin sinua"

Lisäksi tämä naispäähenkilömme Judith puhutteli muutamia ihmisiä mielenkiintoisella tavalla, tai no oikeastaan puhutella on väärä ilmaisu. Enimmäkseen hän ajatteli. Esimerkiksi Lucasia, ihastustaan, hän ajatteli aina sinä-muodossa. Esm:

-
 "Äiti kertoi, että istuin koko matkan silmät surina ja katsoin sinua."

"Kuulin sinun kysyvän herra Jhonsonilta kirkon jälkeen, voisitko pistäytyä heidän luonaan illalla"

Judith myös ajatteli sieppaajaansa aina silloin tällöin hän-muodossa. Sitä oli yllättävän mielenkiintoista lukea, jos totta puhutaan. En olisi ihan heti uskonut, että olisin pitänyt sellaisesta tyylistä.

Rakkaus on isossa osassa tässä kirjassa. Rakkauden höperönä se ei minua häirinnyt, enkä usko, että se häiritsee muitakaan. Judith onnistui saamaan minut puolelleen heti. Kun Lucas oli menossa naimisiin Marian kanssa, teki mieli huitaista tätä. Eikö se nyt millään huomannut lapsuudenystävänsä haikeita katseita! Hei haloo, eikö ystävä ole parempi vaihtoehto, kuin joku tärkkelikasvoinen kaunotar?

"Sinun katseesi viivytteli Marian tummissa kiharoissa,jotka pilkistivät tärkätyn valkoisen hilkan alta. Sitten nostitleveälieristä hattuasi kaikille tytöille ja harpoit tukinvetoon.Maria ja Eunice katsoivat molemmat perääsi. Minä hengitinsyvään ulos ja nojasin Aldrusien uuden kodin karkeasti höylättyyn seinään." 

Toinen yllätys tapahtui siinä, että juoni pysyi liikkeessä juuri sopivalla nopeudella. Koko ajan paljastui pieniä sirpaleita, jotka yhdessä paljastaisivat ratkaisua. En yleensä lue mitään kirjoja, joissa olisi jokin Sherlock Holmes juttu selvitettävänä, mutta tästä nautin.Yllätyin loppuratkaisusta, sillä olin kuvitellut sieppaajan olevan ihan toinen henkilö. Joten ennalta-arvattavuutta Kunnes kerron totuuden- kirjassa ei ilmene. 

Vielä tästä Judithin mykkyydestä. On suorastaan ihmeellistä, miten Berry osasi pitää juonen pystyssä päähenkilöllä, joka ei puhu. Ja miten hän osaa muuttaa mykkyyden lähes selvään puheeseen. Tajusin vasta kirjan lopussa, kun Judith sanoi "Mikä hätänä?" ilman virheitä, että jotenkin ihmeellisesti oli se hiljaisuus kadonnut tytöstä. Kiitos ja kumarrus Julie Berrylle tästä!


Suosittelen ehdottomasti lukemaan, jos edes vähän kiinnostaa!

Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 10-

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Kasvattitytär, Catherine Cookson

Kersantti Geoff Fulton ei pysty taistelujen melskeessäkään unohtamaan lomallaan pelastamaansa orpotyttöä, Lizzie Gillespietä. Lizzie asui köyhissä oloissa pahansisuisen ja piittaamattoman äitipuolensa kynsissä siihen asti kun Geoff tarjosi tytölle kodin vanhempiensa luota.

Kun Geoff palaa haavoittuneena sodasta, hän löytää kotoaan tytön jota hän tuskin tunnistaa: Lizzie on kasvanut kypsäksi ja kauniiksi neidoksi. Mutta Lizzienkin on todettava, että hänen hyväntekijänsä on muuttunut. Sota ja surkeasti loppunut rakkaustarina huikentelevaisen kartannontyttären kanssa ovat karoittaneet Geoffia. Mutta tarvitseeko lahjakas Lizzie lopultakaan pelastajaansa? 

Aaah, jälleen pääsin Cooksonin kirjojen pariin. Tulevaisuuden näkymäni ovat kirkkaat, sillä Cooksonin kirjat eivät ihan heti lopukkaan. Luoja, kuinkahan monta kirjaa hän kirjoitti? No joka tapauksessa siirrytäänpäs nyt itse arvosteluun.

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon sen taas. Cooksonin kirjat ovat rentoutumista varten. Niissä ei varsinaisesti ilmene mitään turhan jännittäviä tapahtumia, ja kirjat ovat yleensä yksilöitä. Joten ei tule kamalaa hätää ja huolta siitä, mistä löytää seuraavan osan. Edellinen lausuntoni ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei  näissä kirjoissa olisi minkäänlaista järkevää juonta. Se nimittäin ei ole totta. Jokaisessa kirjassa on juoni, mutta ne eivät ole mitenkään erikoisia.

Kasvattityttäressä kohtaa kolme asiaa. Rakkaus, tyhmyys ja perhe.
Rakkaus on keskeisenä asiana läpi kirjan. Rakkaus antaa iloa, surua ja epätoivoa. Rakkaus ilmenee myös petoksena ja hyväksikäyttönää. Tyhmyys tiivistyy Lizzieen. Nuorempaan Lizzieen. Aikaa myöten tyhmyys muuttuu naiiviudeksi ja lopulta kutistuu varautuneisuudeksi. Perhe on Kasvattityttär kirjan perusta. Koko juoni on rakennettu sen päälle. Ilman perhettä, ei Lizziellä olisi kotia ja, jos Lizzie ei saa kotia, ei kirja olisi edennyt halutulla tavalla. Tästä siis näemme, miten Cookson rakentaa kirjansa. Pari päätekijää ja se on siinä. Minun mielestäni se on loistava taktiikka tällaisille illan vietto kirjoille. Harry Potterissa taas sellainen ei olisi välttämättä toiminut, vaikka siinäkin on varmasti aloitettu muutamilla asioilla.

En nyt oikein pysty kommentoimaan henkilöitä ilman, että paljastan oleellisia asioita, mutta sen voin sanoa, että henkilöt ovat todenmukaisia. Voisin ihan hyvin kuvitella heidät kävelemään esimerkiksi Helsingin maaperällä, joskus 50 vuotta sitten. Ei mitään vaikeuksia. Pidin myös siitä, että parista henkilöstä ei oltu tehty perus muotilla valettuja. Koska kirja keskittyy sodan aikaan, on tietenkin ihan ilmeistä, että loukkaannutaan ja menetetään kasvoista tai vartalosta palasia. Mutta usein silti sotilaat kuvaillaan kauneiksi ja komeiksi, vaikka se ei todellisuudessa niin ollut. Ei välttämättä. Tässä kirjassa oli heidän haavojaan kuvailtu ihan oikein ja se on minun mielestäni oikein tehty.

Arvosteluni
Annan kirjalle arvosanan 9  

lauantai 23. elokuuta 2014

Herääminen (Idhunin kronikat #2) Laura Gallego Carcía

Idhunin kronikat -sarjan ensimmäisen osan lopussa kuusihenkinen Vastarinta lähti maagiselle Idhun-planeetalle aikomuksenaan vapauttaa planeetta velho Ashran Nekromantin vallasta. Tämän huikaisevan jännittävän tarinan päähenkilöt ovat Victoria (puoliksi yksisarvinen), Jack (puoliksi lohikäärme) ja Christian (puoliksi lentävä käärme, shek). Kolmikkoa yhdistää voimakas tunneside: molemmat pojat ovat rakastuneet Victoriaan, eikä tämä osaa valita heistä vain toista. Tilannetta mutkistaa entisestään se, että Christian on Ashran Nekromantin poika, joka rakastuttuaan Victoriaan käänsi selkänsä isälleen ja liittyi Vastarintaan.

Sarjan toinen osa Herääminen alkaa Vastarinnan saapuessa Idhunille. Shekien hyökkäys ajaa kuusikon taikaa tihkuvaan Awan metsään. Metsä on yksi viimeisistä paikoista, jonne Nekromantin valta ei vielä ulotu, ja Vastarinta otetaan siellä avosylin vastaan – kaikki paitsi Christian, jota epäillään ja kyräillään. Awan metsään on paennut väkeä kaikista Idhunin kolkista, ja pakolaiset yhdistävät voimansa Vastarinnan kanssa ja alkavat taistella Nekromantia vastaan.

Victorian, Jackin ja Christianin kolmiodraama ei ratkea suuntaan eikä toiseen, ja pojat hädin tuskin sietävät toisiaan silmissään. Lopulta tilanne kärjistyy äärimmilleen, ja seuraukset ovat tuhoisat.


 Kas niin, toinen osa on luettu. Täytyy iloisella mielellä kyllä sanoa, että tämä osa oli ehkä tietyllä tavalla parmempi, kuin ensimmäinen kirja. Pian pääsemmekin syihin, miksi näin.

Ensinnäkin tässä kirjassa mukaan tuli ihania ja uusia hahmoja. Se vähensi ärsyyntymistäni erääseen yksisarviseen. Seikkailuun liittyi haltijoita, janeja, vanhoja tuttuja ja kuninkaita. Ihastuin jokaiseen uuteen hahmoon, ja luin keskittyneesti heidän jokaisen mielenliikkeet. Unohdin täysin päähenkilöt. Aina kun Victoria ilmestyi tekstiin minulla löi päässä tyhjää kunnes olin, että: "Aaah, Victoria. Se päähenkilö!"
Aika häpeällistä kylläkin. 

Heräämisessä Vastarintalaiset hajaantuvat ympäri maagista Idhunia. Victoria ja Jack lähtivät lohikäärmeiden valtakuntaan, joka oli tuhottu täysin. Chrian vaelsi omaan suuntaansa, ja yrittää miettiä mitä tekisi heikkenemiselleen. Akexander kokosi armeijan ja aloitti kapinan. Shail lämmittää välejään vanhaan tuttavaan. Tässä taitaa siis ilmetä toinen syy, miksi pidin tästä kirjasta. Vastarinta hajaantui, ja he kaikki tapasivat uusia tuttavuuksia. Koko kirja ei enää pyörinyt niiden kolmen lapsen ympärillä. Ei sillä, että en pitäisi Jackista tai Christianista, mutta Victoria minua ärsyttää vieläkin hieman. Siis voi pyhä...Pizza! *nammm, pizzaaa*. Tyttö saisi päättää jo! Tietenkin on mahdollista rakastaa kahta samaan aikaan, mutta ei ole oikein kuiskutella toiselle, kun haetaan vettä, ja viettää yö toisen vieressä. 


Toisaalta aloin sietää Victoriaa vähän paremmin. Johtuen, ehkä siitä, että hän oli ison osan kirjasta Jackin seurassa. En sanoisi, että olisin enemmän Jackin kannalla. Varsinkaan sen jälkeen, kun eräs toinen henkilö ilmestyi kuvioihin. Ja en eio kertoa enemäpää tästä henkilöstä. *Ilkeää naurua*
Anteeksi, mutta asiaan. Pidin siitä, että Victoria jakoi rakkautensa vain yhdelle. Kirjaa oli mukavampi lukea, enkä huutanut tytölle koko ajan ohjeita. Siis voitte vain kuvitella kiljumiseni. 
"Älä nyt juoksen sen perään! VOI LUOJA! ÄLÄ VIITSI OLLA NOIN NAIIVI!!!" Niin, että tuollaista on meno, kun kimppaannun :D
Mutta vakavasti puhuen, olen itseasiassa Christianin puolella, vaikkakin poika ansaitsisi parempaa kuin jonkun Naiivin tytön, joka saa kohtauksen, heti kun jompikumpi pojista katselee toista tyttöä. AARGH! Victoria ei ole hyväksi minun verenpaineelleni. Elättelen toivoa, että kirja kirjalta tytöstä tulisi siedettävämpi. Tässä kirjassa hän jopa teki erään todella hyvän teon. "Hienoa Victoria! Olet enää 90% ärsyttävä."'
Taputukset hänelle.

Jackin kamppailua hänen sisäisen lohikäärmeensä kanssa oli kiehtova seurata. Olen aina pitänyt lohikäärmeistä. (siitä kertoo jo se, että menin elokuvateatteriin katsomaan Näin koulutat Lohikäärmeesi 2, ja purskahdin itkuun, kun lohikäärmeelle sattui jotain...) Ne ovat kauniita ja... Epätodellisia. Käytännössä en ikinä voi koskea sellaista paitsi tietenkin unissani, joten tartun hengenhädässä siihen mahdollisuuteen, että voin lukea niistä. Joten Jack nousi lempihahmokseni tässä kirjassa. Hän ohitti jopa Christianin, mikä on yllättävää. Yleensä olen aina pahisten puolella, tai niiden hyvisten joilla on kieroitunut huumorintaju. Christianin vetovoimaa taisi vähentää se, että hänkin roikkuu Victoriassa henkensä hädässä. Ei mitään mustasukkaisuutta havaittavissa minussa.  Toivon vain, että Victoria valitsee. Sitten voinkin hymyillä onnellisenä, ja hihkuttaa kaikille kuinka hyvän päätöksen tyttö teki! 

Kirjan loppu oli yllättävä, ihan kirjaimmellisesti kiljaisin, kun ratkaiseva tapahtuma tapahtui. Tietenkin uskon, että mikään ei pääty tähän. Ties mitä nuori kirjailiamme keksikään seuraavaan kirjaan. Rakastan tätä sarjaa vieläkin ja uskon, että lämpenen Victorialle lopulta. Jään innolla seuraamaan Shailin ja Zaisein tuttavuuden jatkumista ja Alexanderin kapinan kehittymistä.

Arvosteluni
Annan kirjalle arvosanan 9

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Jumalten tanssi (Kuuden piiri #2) Nora Roberts

Kuuden soturin piiri valmistautuu sotaan raivokkaan vampyyrikuningatar Lilithin joukkoja vastaan. Lilithkin oleskelee nykypäivän Irlannissa ja on asettunut vampyyriarmeijoineen mukavasti rannikkoluolien uumeniin. Siellä pitävät majaa myös ikivanha velho Midir, joka tekee kaikkensa Lilithiä miellyttääkseen. 
 Hoyt-velhon ja Glenna-noidan yhtynein voimin kuuden piiri yrittää pelastaa vampyyrien nappaamia vankeja luolista. Myös Larkinin muodonmuuttamistaidot ovat tarpeen, kun koettaa ottaa selvää Lilithin suunnitelmista. Uskollisen ystävyyden lisäksi alkaa kuuden piirin väreilee myös jotakin, jonka vain herkkävaistoisimmat pystyvät havaitsemaan. Blair toivoo kuuden piirin ehtivän sotatantereelle ennen Lilithin joukkoja, mutta aika alkaa käydä vähiin. Selviytyykö seurue yhtenäisenä Geallin kaukaiseen maahan? Saako Lilith murrettua kuuden piirin?


Aaah, ihanaa päästä taas tämän sarjan pariin. Poikkeuksellisesti täytyy kyllä olla nyt sitä mieltä, että tämä osa oli edellistä parempi. En osaa sanoa miksi, tai no osaan, mutta en tiedä onko syy kovinkaan hyvä. Kerronta oli tässäkin aika samanlainen, kuin Morriganin ristissä. Tässä osassa Kuuden piiri on oppinut tuntemaan toisensa. Siteet on sidottu, ja uskollisuus ansaittu. Nyt on aika matkustaa kohti viimeisen taistelun kenttää. Kyseinen paikka on Larkin ja Moiran kotimaassa, Geallissa.

Geall kuvailtiin ihanaksi ja rauhalliseksi maaksi. Aika ajoin kuvittelin itseni sinne. Linnoja, Prinssejä ja Lohikäärmeitä täynnä olevaan satumaahan. Kyseinen maahan on kaikkien haaveilevien ihmisten unelma. Minulle tuli se sama tunne, kuin Harry Potteria lukiessani. Minä sulauduin kirjan tapahtumiin. Asetin itseni yhdeksi henkilöksi. Se tuntuu aivan mahtavalta. Olen sopivasti sairastellut koko viikonlopun, joten minulla oli roimasti aikaa lukea. Luinkin Jumalten tanssin läpi putkeen. Joten, kun kirja loppui tunsin itseni ontoksi. Minulle tuli se sama olo tiedättehän, kun hyvä elokuva loppuu. Astut ulos elokuvateatterista ja etsit ympäriltäsi vampyyrejä, avaruusolentoa tai himskatti vieköön, mitä tahansa maagista. Silloin minulle tulee se eräänlainen "masennus". Toivon aina, että ihan oikeasti eteeni tupsahtaisi vampyyri Edward, tai puhuva vihreä menninkäinen. 

Blair ja Lark olivat eräänlaiset päähahmot tässä kirjassa. Tietenkin hykertelin innoissani. Rakastan heitä molempia, ja en keksi kummallekkaan parempaa kumppania, kuin toisensa. Blair on kova ja kiivas soturi, joka kuitenkin omaa lämpimän sydämmen ja tyttömäiset tavat. Lark on komea ja huumorintajuinen muodonmuuttaja, jolla on ainaine nälkä, ja ovelat mielenliikkeet. Kaksikon romanssi oli kutkuttavaa luettavaa, ja rakastin sitä, että heidän tapansa näyttää toiselle tunteensa on pieni riitely.
Lark: "Olet sydämetön soturi!"
Blair: "Ei, olen vain järkevä!"
Lark: "Älä kuvittelekkaan karkaavasi! Me puhumme tämän selväksi."
Blair: "Uskallakkin koskea minuun..."
*katse ja hiljaisuus*
*pusi, pusi, hali hali*

Aaaw, onko mitään suloisempaa? Koska en kuitenkaan suvaitse kieltävää vastausta, vastaan itse. EI OLE! 

Huumoriakin kirjasta löytyi ja sain useampaankin kertaan nauraa hekotella enimmäkseen Blairin kommenteille. Lisäksi kirjassa oli pari Cian ja Moira kohtausta, mitä oli ihanaa lukea. Aaaah En malta odottaa viimeistä osaa! 

Arvosteluni:
Kirja saa minulta arvosanan 10- 

maanantai 11. elokuuta 2014

Puoliksi paha (Half Bad, #1) Sally Green

Kuvittele, ettet osaa lukea etkä kirjoittaa, mutta parannut nopeasti – jopa noidaksi.
Alat voida pahoin, jos et pääse ulos pimeän ajaksi.
Vihaat valkoisia noitia, mutta rakastat Annalisea, vaikka hän on yksi heistä.

Olet joutunut virumaan häkissä neljätoistavuotiaasta saakka.

Sinun pitäisi paeta ja löytää Mercury, musta noita joka syö pikkupoikia. Sinulla on aikaa siihen asti, kunnes täytät seitsemäntoista vuotta.
Helppo nakki.


Sally Greenin esikoisromaani Puoliksi paha on henkeäsalpaava tarina erään pojan selviytymiskamppailusta. Ihmisten keskuudessa elävässä salaisessa noitayhteisössä mustia ja valkoisia noitia yhdistää vain yksi asia: pelko poikaa kohtaan, joka kuuluu molemmille puolille ja ei kummallekaan. Englantilaisen perheenäidin omaksi ilokseen kirjoittaman Puoliksi pahan käsikirjoitus aiheutti sensaatiomaisen kuhinan kansainvälisessä kirjamaailmassa, ja sen käännösoikeudet myytiin 45 kielialueelle jo ennen teoksen ilmestymistä. Puoliksi paha on trilogian avausosa, ja siitä on tulossa myös elokuva.


Sanon heti alkuun, että jos haluatte ehdottomasti lukea Puoliksi Pahan, ettekä halua kuulla mitään negatiivista kyseisestä kirjasta, kannattaa lukeminen lopettaa tähän. 
Listataanpa tähän alle pari suositusta, joita kirjan kannessa näkyi:
”Uusi Nälkäpeli, uskoisin... Aivan vastustamaton.” – Kate Atkinson

”Synkkä ja jännittävä tarina… unohtumaton päähenkilö.”
– Publishers Weekly

”Kauhistuttava, vastustamaton trilogia, joka venyttää hyvän ja pahan oletettuja rajoja.”
– Booklist


En oikein ymmärrä tuota vertausta nälkäpeliin. Ensinnäkään kirja ei minun mielestäni yltänyt lähellekkään nälkäpelin tasoa. Toiseksi, en muistaakseni muista, että Puoliksi Paha edes muistuttaisi juoneltaan ja idealtaan Nälkäpeliä.... Olen hyvin hämmentynyt.

Kirja on toki synkkä, mutta jännittävä se ei ollut. Ei se myöskään ennalta-arvatta ole, mutta mitään jännitystä en kokenut. Minulle ei tullut sitä tunnetta mitä koin esimerkiksi Harry Potteria lukiessani. En missään vaiheessa puristanu kirjaa rystyset valkeina, tai manannut pahiksia. Itse asiassa ainut hekilö josta pidin oli pahis. Tarkalleen ottaen pahiksista pahin. Joten ei, kirja ei ollut kiinnostavan synkkä tai jännittävä.

Kirja ei myöskään kauhistuttanut minua. Monet ovat huomauttaneet kidutus ja väkivalta kohtauksista, joita kirjassa oli jonkin verran. Kohtaukset oli ehkä kuvailtu kauhistuttaviksi, mutta itse en juurikaan hätkähtänyt. Tunsin ehkä lievää kiinnostusta tatuointeihin,  jotka Nathan sai, mutta se oli kaikki. Ja lopuksi, Puoliksi Paha ei ollut vastustamaton! Harry Potter, Varjojen kaupungit, Percy Jackson, Mustan tikarin veljeskunta, ne ovat vastustamattomia.  
Tämä kirja on hyvää luettavaa silloin, kun ei parempaakaan löydä. 

Kuten jo tuossa aiemmin mainitsi, henkilöt eivät olleet mieleeni. Nathan oli raivostuttava itsekeskeinen itkupilli, joka luulee olevansa erityinen, koska on niin "vaatimaton". Arran on sellainen kiltti persoona, jonka kiltteys on mennyt yli. Gabriel oli outo musta noita, jolla meni taika pieleen... Okei, mnkä kuvan saamme mustista...
Jessica kuvotti minua, enkä todellakaan halua lukea kyseisestä henkilöstä enempää. 
Annalise taisi nousta kärkipaikalle listassa: Henkilöhahmot jotka ovat ärsyttäviä ja säällittäviä.
Tyttö saa Nathanin kuolaavaksi koiraksi... Oikeastaan koirat ovat suloisia. Otetaanpa uusiksi. 
Tyttö saa Nathanin kuolaavaksi hämähäkiksi, mikä ärsytti minua eniten. Annalise on myös hirveän itsekeskeinen, mukamas "kiltti" valkoinen noita, joka ei halua pahaa Nathanille. Ha! Kattia kanssa. Toivoin sydämeni kyllyydestä, että tyttö katoaisi kuvioista, mutta ei... Murrrrr.

Olihan kirjassa hieman positiivistakin. Kansi oli tehty uskomattoman näköiseksi ja takateksti oli suunniteltu ovelasti. Molemmat auttoivat siinä, että luulin kirjaa mielenkiintoiseksi. Pidin myös tapahtumapaikoista, jotka oli kuvailtu hienosti, vaikkakin harvoin. 
Luen jatkot ihan uteliaisuudesta, koska haluan tietää kuinka alas tämä sarja voi vajota, vai nouseeko laatu paremmaksi.

Arvosteluni:
Annan kirjalle arvosanan 5½ 



torstai 7. elokuuta 2014

Vastarinta (Idhunin kronikat #1) Laura Gallego Carciá

Maagisen Idhun-planeetan rauha rikkoutui, kun velho Ashran Nekromanti nousi valtaan. Uusi hallitsija tappoi lähes kaikki vastustajansa sekä planeetan viimeiset lohikäärmeet ja yksisarviset. Osa idhunlaisista pakeni Ashranin hirmuhallintoa Maahan, mutta velhon kätyrit ovat jatkuvasti heidän kannoillaan. Pieni ja sinnikäs vastarintaliike pyrkii kokoamaan Maassa piilottelevat idhunlaiset yhteen vallatakseen lopulta kotiplaneettansa takaisin. Liikkeen ytimen muodostavat soturiprinssi Alsan ja velho Shail, mutta mukana on myös kaksi Maan lasta: arvoituksellinen koulutyttö Victoria, joka opiskelee taikuutta Shailin opastuksella, sekä hämmentynyt 13-vuotias Jack, joka haluaa selvittää, miksi Ashranin kätyrit surmasivat hänen vanhempansa.

Olen niin onnellinen, että löydän vielä tällaisia hyviä ja jännittäviä sarjoja nuorten osastolta. Vastarinta on toki aika vanha kirja jo, (neljä vuotta onkin pitkä aika) mutta silti olen itsestäni tosi ylpeä. Tietenkin voisin katsoa asiaa negatiivisemmalta kannalta. Löysin sarjan vasta nyt, joten mitä 
se kertoo minusta. "Olet surkea kirjastossa metsästämiseen. Et näe hyvää sarjaa, vaikka se leijailisi edessäsi.". Noo se kertoo minusta tuon, mutta koska olen positiivinen ihminen, niin ajattelen mieluumin, että olen loistava, koska onnistuin löytämään uuden sarjan. 

Nyt kun ollaan mieleni syvimmät sopukat koluttu, voimmekin siirtyä itse arvosteluun.

 Kun luin tietoja kirjailiasta järkytyin, kun häntä sanottiin Espanjan J.K. Rowlingiksi. Pässäni huusi tuttu ääni, joka ilmoitti, että ketään ei voi verrata rakkaaseen kirjailiaamme, joka näytti meille ihmeellisen Tylypahkan ja Draco Malfoyn... Mutta kun kirjan aloitin päässäni huudettiin vain sitä, että on uskomatonta millaisen maailman 15 vuotias tyttö on kuvitellut. Tietenkin on olemassa tajuntaakin räjäyttävämpiä ja kirjallisuudessa vaikuttavampia teoksia, mutta minun kriteerini, jotka ovat: Hyvä juoni, Romantiikka ja fantasia, täytti kirja oikein hyvin.

Henkilöhahmot olivat hyvä. Tarkoitan hyvällä sitä, että ne herättivät minussa tunteita. Tässä tapauksessa vihaa, ärsyyntymistä ja ihastusta. Vihasin Victoriaa. Siis oikeasti!? Tyttö rakastuu viholliseensa. Okei, sen olisin ymmärtänyt. Vihollisiin rakastutaan kaiken aikaan, mutta sitten rakastutaan myös parhaaseen kaveriinsa. Ja sitten pyöritellään molempia yhtä aikaa. Yhdessä hetkessä suudellaan toisen kanssa, ja toisessa mennään salaa tapaa toista. Victoria on mielestäni naiivi tyttö, jolle nousi päähän se, että kaksi poikaa voisi kuolla hänen puolestaan. 
Tilanne on oikeastaan aika tuttu. Melkein joka kirjassa on kolmiodraama. Joissakin kirjoissa se on okei. Joissakin taas en voi sietää sitä. Olen ymmärtänyt, että monete muutkin vihaavat kolmiodraamoja (?), joten miksi niitä kirjoitetaan. Ei sillä etten itse sortuisi niihin. Sillä sitä tapahtuu kaiken aikaa. Miksiköhän siis niitä silti vihataan...?

Ärsyyntymis kiintiöni täytti Jack, mutta onneksi vain kirjan alussa. Kirjan lopussa rakastin häntä sydämeni kyllyydestä. Jack on kirjan alussa 13-vuotias, joten ymmärrän hänen tuskansa vanhempien kuolemasta, mutta se että itkee silloin, kun häviää miekka ottelussa, ei ole minusta itkun aihe. Onneksi Jack kasvaa ja kypsyy aikaa myöten ja kuten sanoin, kirjan lopussa rakastan häntä.

Kirtash oli totaallinen ihastus. Pahat pojat kiehtovat aina. Miettikää nyt. Tummat hiukset, pistävät siniset silmät ja luonne, josta huokuu vaarallisuus, kiihko ja jännitys. Kirtash (ihan mahdoton nimi muuten lausua!) on ovela ja hän tietää sen mainiosti. Se, että häntä pelätään, vaikka hän oli alussa vain 15-vuotias lisää salaperäisyyttä. 

En siltikään myönnä, että kirja yltäisi Pottereihin, mutta hyvä vastus Idhunin kronikat silti on. Fantasiaa on riittämiin (Onneksi ei sentään vampyyreja,olen aika kyllästynyt niihin jo :D) ja sitä ärsyttävää, mutta kiehtovaa kolmiodraamaa on. Hieman uusiakin ihmeellisiä olentoja on, joten tämän sarjan kanssa tulen varmasti viettämään rattoisia iltoja!

Arosteluni:
Annan kirjalle arvosanan 8½ 

maanantai 4. elokuuta 2014

Morriganin risti (Kuuden piiri, #1) Nora Roberts

Hurja vampyyrikuningatar Lilith aikoo alistaa koko maailman ikeensä alle. Jumalatar Morriganin käskystä Hoyt-velho matkustaa 1100-luvun Irlannista nykypäivän New Yorkiin kokoamaan armeijaa Lilithiä vastaan. Wicca-noita Glenna, Hoytin vampyyriveli Cian, vampyyrinmetsästäjä King, prinsessa Moira sekä muodonmuuttaja Larkin valmistautuvat viimeiseen taistoon, mutta miten niin pieni ja eripurainen seurue pystyy päihittämään Lilithin vampyyriarmeijan? Tehtävää vaarantaa myös Glennan ja Hoytin välinen vetovoima, jota väkevinkään magia ei pysty tukahduttamaan.
 
Morriganin risti on ensimmäinen Nora Robertsin kirja jonka luin. En itseasiassa edes meinannut uskoa, kun vilkaisin kotona kirjailian nimeä. Jostain tyhmästä syystä kuvittelin, että Roberts ei kirjoittaisi fantasiaa. Luulin tosissani, että hänen alaansa olisi vain romanttinen kirjallisuus, ilman ripaustakaan mitään yliluonnollista.
Luettuani useita mielipiteitä jakavia arvosteluita eri blogeissa, päädyin siihen tulokseen, että muodostan mielipiteeni itse.  
 
Kirja oli hyvin yllätyksellinen. En nyt sanoisi, että se ei olisi ollut jossain määrin ennalta arvattava, mutta tapahtumat oli suunnitelty yllättävillä tavoilla. Aluksi lukija luulee, että kirja olisi tyypillistä Catherine Cooksonin tyylistä "vanhanaikaista" tekstiä. Mutta tyyli vaihtuu heti, kun päästään New Yorkiin keskelle lasi linnoja ja hälinää.
 

Koska rakastan kuvailla, ihailla ja vihata henkilöhahmoja *pirullinen ilme kasvoilla* voimmekin siirtyä pohtimaan onnistuivatko kuuden piirin henkilöt kirjailialta.
 

Hoyt on tämän kirjan "sankari". Miehelle annettiin tehtäväksi koota kuuden piiri ja armeija Lilithiä vastaan. Joten käytännössä Hoyt on koko projektin sydän. Hoyt on vakava ja suojeleva persoona. Hän ei mekasta, eikä haasta riitaa. Hoyt saattaa vaikuttaa myös hieman vanhanaikaiselta, mikä ei sinänsä ole mikään ihme. Hänhän on 1100-luvulta syntyisin. Siltikin Hoyt heittelee sarkastisia kommentteja, jos sattuu olemaan keljulla päällä
 

Cian on taas näitä minun lempihahmojani. Sarkastisuus + itsevarmuus + komeus = <3
Cian, joka muutettiin vampyyriksi, on elänyt pitkän elämän, ja miehen omatoimisuus ja elämäntiato on nähtävissä. Rikkaaksi liikemieheksi noussut Cian katsoo muita alaspäin, mutta on uskollinen niiööe, jotka ovat hänelle uskollisia.

 

Glenna on kipakka ja itsenäinen nainen, jonka nenille ei hypitä. Tyttö on 2000 luvulta kotoisin, mutta hänen tietonsa ja taitonsa voisivat olla muinaisilta ajoilta. Glenna tietää olevansa kaunis, ja käyttää sitä tarpeen vaatiessa hyväkseen häikäilemättömästi.
 

Moira taas on hieman ujo ja epävarma prinsessa, joka on totaallinen vastakohta räväkälle Glennalle. Moira saattaa käyttäytyä joskus hieman lapsellisesti. Tyttö rakastaa lukemista ja ystävällisen luonteensa ansiosta tutustuukin muita paremmin erääseen henkilöön. Moira on myös loistava jousiampuja. Hän osuu joka kerta!
 

Larkista tulee mieleen Jace Wayland. Poika on muodonmuuttajan ja humoristisen luonteensa ansiosta täynnä karismaa. Lark on hyvin suojelunhaluinen serkkuaan kohtaan, ja menettääkin malttinsa useimmiten siitä syystä, että joku on uhkaillut Moiraa. Lark ryntää mielellään taisteluihin, mutta tekee usein liian hätiköityjä liikkeitä. Mainitsinko jo suuren ruokahalun?
 

Blair tuli mukaan kuvioihin aivan kirjan lopussa, joten en oikein pystynyt muodostamaan hänestä mielipidettäni. Sen tiedän, että tytöllä on yllättävä sukulainen, ja jos Blairin eteen työnnetään vampyyri, on verenimijö kuollut ennen kuin ehtii astua askeltakaan.
Suosittelen lämpimästi kirjaa jälleen kaikille fantasian ystäville!


Arvosteluni
Annan kirjalle arvosanan 9 


keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Hirviöidenmeri (Percy Jackson #2) Rick Riordian

Newyorkilaista Percy Jacksonia pidetään koulussa surkeana oppilaana. Todellisuudessa hän on merenjumala Poseidonin poika. Kun muilla alkaa leppoisa kesäloma, Percy lähtee Puoliveristen leirille.
Perillä selviää, että leiriä suojeleva Thalian petäjä on myrkytetty. Taikaesine, jonka avulla petäjä pelastuisi, on ollut kadoksissa satoja vuosia. Eikä ihme, sillä sitä ei voi löytää ennen kuin on ylittänyt Hirviöidenmeren. Sen saman, jonka halki kaikki historian sankarit Odysseuksesta alkaen ovat joutuneet purjehtimaan.


Heti Salamavarkaan perään piti tietenkin ahmita jatko. Hirviöidenmeri jatkaa tarinaa onnistuneesti. Percy palaa leirille missä kaikki on sekaisin. Kheiron on erotettu ja tilalle on tullut joku, jolla on jotain leiriläisiä vastaan. Leiriä suojaava Thalian petäjä on myrkytetty ja Percy lähte ystävineen hakemaan parannusta. Lisäksi mukaan ryntää uusi sukulainen.

No niin. Nyt on pieni juonikuvio kerrottu ja voinkin alkaa arvostelemaan! En todellakaan voi sanoa, että arvostelisin puolueellisesti. Jos ensimmäinen kirja vei minut mukanaan, vie toinenkin. Se on ollut mielipiteeni niin kauan kuin muistan, ja useimmiten on asia näin mennyt. Tietenkin olen saanut pettyä moniin jatko-osiin, mutta niitähän löytää aina.
Ensinnäkin rakastin jo kyseistä elokuvaa, joten uskoin vakaasti, että kirja ei olisi pettymys minulle. Oikeassa oltiin. (Omahyväisyys oikein paistaa kasvoiltani)
Rakastin juonta, henkilöhahmoja, kaikkea.

Percy on kasvanut ja kehittynyt vuoden verran. Sen huomaa. Jotenkin kirjailia on onnistunut saamaan ikääntymisen tunnetiloihin ja vuorosanoihin. Ihmeellistä! Riordan ansaitsee oman patsaansa ja rakenna kohta pyhätön hänelle.

Ainut henkilö, joka ei saanut ihailuani, oli Tantalos. Alan kohta ihan tosissani epäillä, että lukeminen ei ole terveydelle hyväksi. Olen repinyt hiukset useammin kuin kerran päästäni sen takia, että inhoan jotain henkilöä sydänjuuriani myöten.

Tyson, oli aivan ihana ja lutunen hahmo. Yhdessä hetkessä saatoin nauraa kyyneleet silmissä ja toisessa huomasin, että kyyneleet tulivat silmiin ihan muista syistä. Poika oli yksinkertaisesti suloinen ja loppujen lopuksi, ehkä älykkäin heistä kaikista.

Mitään muuta sanomisen arvoista en näköjään keksi, joten tämä arvostelu loppuu tähän. (Nyt tuli huono omatunto... No lupaan itselleni, että ensi arvostelu on pitkä ja hyvä!) 


Arvosteluni
Annan kirjalle arvosanan 9½

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Salamavaras (Percy Jackson #1) Rick Riordian

Mitä jos kuulisit olevasi Olympoksen jumalan puoliverinen jälkeläinen? Percy Jacksonin elämästä on leikki kaukana, kun antiikin jumalat, sankarit ja hirviöt muuttuvat todeksi…

”Me emme ole tyhmiä, Percy Jackson. Oli vain ajan kysymys milloin saisimme tietää, kuka sinä olet.” Mistä matikanope oikein puhuu? Se mitä newyorkilaiselle Percy Jacksonille tapahtuu kesken luokkaretken, on jotain ihan pimeää. Hän saa kannoilleen Kreikan mytologian pelottavimman hirviön ja päätyy Puoliveristen leirille, jossa häntä odottaa suuri tehtävä. Percyllä on kymmenen päivää aikaa etsiä ylijumala Zeuksen mestarisalama ja estää ihmiskunnan tuhoisin sota. Ilman itsepäistä Annabethia ja satyyri Groveria Percyllä ei ole toivoa. Sillä yksikään etsijä ei ole palannut elävänä retkeltään.

Vihdoinkin voin sanoa, että tiedän mistä puhun, kun aiheeksi tulee Percy Jackson. Olen viimeiset vuodet kierrellyt tätä kirjaa, kuin ruttoa. Kun olin yhdeksän ja yritin lukea kirjaa, minua häirisi se, että päähenkilönä oli poika. Naiivi pikkutyttö kun oli, en koskaan lukenut kirjaa loppuun, koska päähenkilö oli poika eikä mikään ihana ja kultahiuksinen tyttö. Niinpä, mitä sitä onkaan puhuttu lasten lapsellisuudesta, joka tietenkin oli silloin päivänselvä juttu, mutta nyt se saa minut näkemään punaista!

Kun täytin 11 yritin uudelleen, koska ärsytti ihan vietävästi se, että kaikki puhuivat luokallani Percy Jacksonista. Jälkeenpäin ajateltuna se taisi johtua siitä elokuvasta, joka oli vuosi aikaisemmin ilmestynyt. Heti kun kirja elokuviin tulee niin lapset innostuu. Noo ihan ymmärrettäväähän se on siinä iässä. Jokatapauksessa yritin uudelleen, enkä taaskaan saanut kirjaa loppuun. Tällä kertaa minua ärsytti henkilöiden ikä. 12 vuotias on ihan liian nuori. Se sama naiivius vaivasi siis edelleen. Päähenkilön täytyy olla vähintään 14! ...Joo, olen itse 11, ja luen mieluumin kirjaa, jossa päähenkilö on 14, ja ihan vain siksi, että on coolia lukea vanhemmistä henkilöistä, koska he ovat niin viisaita.

Nyt vihdoin ajattelin, että olen tarpeeksi kypsynyt,(Kyllä,olen selvästikkin niitä nuoria, jotka kypsyvät hyvin hitaasti...Huoh, miksi minä!?) että voin yrittää kolmannen kerran. Niinhän sitä sanotaan: Kolmas kerta toden sanoo. Aloitin kirjan eilen ja mielessäni valmistauduin pettymykseen tai taas uuteen tekosyyhyn heittää kirja syrjään. Yllättäen kirja oli luettu aamuun mennessä, ja kasvoilleni oli ilmestynyt sellainen typerä virne, joka kertoo kaikille kuinka järkevä ja viisas nuori olenkaan.
Kirja oli ihan mahtava ja ylivertaisen ihana! Siis en tajua nuorempaa itseäni, miksi heitin hukkaan niin monta vuotta!?

Percy Jackson, nuori 12-vuotias poika, joka kulkee koulusta toiseen. Kärsii lukihäiriöstä ja ylivilkkaudesta. Poika kerää sympatian puoleensa ihan heti. (Sanoo tyttö joka reagoi näin, Oiiii, voi pikkustaa!)
Percyn agressiivisuus, kun hän suuttui oli ymmärrettävää ja sarkastinen ja humoristinen tapa ajatella oli mieleeni. Lisäksi nautin näsäviisaista vastauksista ja kommenteista, joita Percy aina välillä heitteli. Lisäksi se välittäminen ja rakkaus jota Percy äitiään kohtaan tunsi oli niin suloista. Pidin myös siitä, (kylläpä nyt pidän monesta asiasta) että Percy oli Poseidonin poika eikä Zeuksen. Jotenkin mielenkiintoisempaa, että häntä ei tehty pääjumalan, vaan toiseksi parhaimman jumalan pojaksi.

Sitten voidaankin siirtyä muihin henkilöihin. Annabeth on taas näitä hahmoja joita rakastaa. Ei kuulu normaalin muottiin hän. Vahva, seikkailun haluinen, nokkela ja välittävä. Voiko parempia luenteen omaisuuksia olla?
Luke on taas tää ihana poika, joka on ystävällinen ja ihana ja täydellinen ja kaltoinkohdeltu poika, joka lopussa ei olekkaan sitä miltä vaikuttaa.
Grover, Grover, meidän ihana pikku Grover. Kasvot täynnä finnejä, vammautunut jalka ja hujoppimainen olemus. Vähemmästäkin saa pilkkaa osakseen. Mutta kukaan ei arvannutkaan, että suloisen ja herkän pojan ainut toive on onnistua jossain, mikä viimeksi meni pieleen. Kukaan ei tiedä, että oikeasti tämä poika jolle nauratte, kuuluu osaksi paljon mielenkiintoisempaan maailmaan.

Olen aina rakastanut kreikan mytologiaa ihan siitä syystä, että se on niin mielenkiintoinen. Kaikki tarut ja myytit ovat jännittäviä ja hieman pelottaviakin. Idea puolijumalista on kertakaikkiaan loistava.

Nyt hieman saarnaa siitä, että kirjat ovat tunnetusti elokuvia parempia. Tietenkin on poikkeuksia, mutta tässää tapauksessa se pitää paikkasa. Vaikka rakastin elokuvaa sydämeni pohjasta, antoi kirja silti tietoja ja tunteita enemmän. No ilmiö on tuttu Pottereista, joten miksi olisin yllättynyt. Toivon silti, että elokuvia tehtäisiin vielä lisää. Hirviöidenmeri elokuva, joka ilmestyi viime vuonna sai minut taas käyttäytymään kuin paraskin fangirl, joten mitä jälleen olisi voinut odottaa minulta. Läpinäkyvä ihminen kun olen :D.

Suosittelen kaikille lämpimästi, erityisesti niille jotka pitävät fantasiasta ja historiasta. 

Arvosteluni
Annan kirjalle arvosanan 10

Katie - Kaidan tien kulkija, Catherine Cookson

Kate Hannigan on rutiköyhän työläiskodin tyttö Koillis-Englannin slummeista. Elämä on pienestä pitäen ollut silkkaa raadantaa koko perheen hyväksi, mutta Katien iloista mieltä ja uskoa tulevaisuuteen se ei ole murtanut. Katie säteilee lämpöä ympärilleen missä vain liikkuu. Sen huomaa myös tohtori Rodney Prince, rikas lääkäri, jolla on ristinään kylmä ja torjuva vaimo. Perhettäkään lapsirakkaalle tohtorille ei ole suotu, sillä vaimo ei siedä lapsia.

Kun Rodney Prince ja Kate Hannigan rakastuvat intohimoisesti, molemmat tietävät rikkovansa yhteiskunnan sääntöjä. Tulilinjalle joutu etenkin köyhistä oloista noussut, kouluttamaton Katie. Mutta Katie pitää päänsä pystyssäeikä anna kanssaihmisten paheksunnan lannistaa rohkeuttaan. Sitten hän huomaa olevansa raskaana. Onnellinen Katie ei epäröi hetkeäkään, vaan päättää ottaa lapsen vastaan, kävi miten kävi.

Olen lukenut Catherine Cooksonin kirjoja ennenkin. Äiti ilmeisesti tajusi, että romantiikka iskee minuun ja lykkäsi pari Cooksonin kirjaa nokan eteen. Viime kirjastoreissulla taas kipaisin katsastamaan, löytyisikö jotain kivaa Cooksonilta. Löysin sitten  kirjan, mutta normaalista Cooksonin laadusta en tiedä. 

Olen aina pitänyt kyseisen kirjailian kirjoissa siitä, että ne ruokkivat romantiikan nälkäisiä, mutta samalla kirjassa on aina jonkinlainen opetus. Joskus ei sitä tajua kirjan lukemis hetkellä, mutta ahaa-elämys iskee silloin, kun sitä vähiten odottaa. (Kuten minulla kerran kesken matematiikan kokeen. Yritä siinä nyt sitten laskea yhtälöitä.) Ja joskus opetus on päivänselvä. Tässäkin kirjassa opetus löytyi ja romantiikkaa ruokittiin paljolti loppuvaiheilla, mutta itse tarina ja "juoni" jäi vaisuksi.

Mistä aloittaisin. No ensinnäkin itse tarina ja takakannen teksti, ovat ristiriidassa keskenään. Kirjan alussa huomataan, että Katie Hannigan on raskaana ja itse asiassa synnyttää paraikaa. Mitään romanttista ei ole tapahtunut Katien ja tohtori Rodneyn välillä. Joten lapsi ei siis ole Rodneyn. 
Kirjan takakansi taas sanoo näin:
" Kun Rodney Prince ja Kate Hannigan rakastuvat intohimoisesti, molemmat tietävät rikkovansa yhteiskunnan sääntöjä. Tulilinjalle joutu etenkin köyhistä oloista noussut, kouluttamaton Katie. Mutta Katie pitää päänsä pystyssäeikä anna kanssaihmisten paheksunnan lannistaa rohkeuttaan. Sitten hän huomaa olevansa raskaana. Onnellinen Katie ei epäröi hetkeäkään, vaan päättää ottaa lapsen vastaan, kävi miten kävi."
Itse ainakin kuvittelin, että Katie tulee raskaaksi Rodneylle, mutta ei. Voitte kuvitella kuinka hämmentynyt olin. Pääni yläpuolella leijui kysymysmerkkejä ja laskin kirjan useasti alas ja katsoin tyhjyyteen.  
Toisekseen asiat etenivät hyvin oudosti. Oikeastaan oudosti on väärä ilmaisu. Hätäisesti kuvaa ehkä asiaa paremmin. Suhteet ja ihastumiset etenivät hieman liian nopealla tahdilla minun makuuni. Myös rakkauden tunnustukset tuntuivat ontoilta. Niistä ei kuvastunut sitä normaalia Cooksonille tyypillistä tunnetta. 

En tiedä teistä muista, mutta minut kirja jätti hieman kylmäksi.

Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 6  


 


maanantai 21. heinäkuuta 2014

Myrskylä (Myrsky, #1) Heli Suutarinen

Kahdeksantoistavuotias Eliana asuu eksentristen vanhempiensa luona Myrskylässä. Kesäloma on juuri alkanut, mutta Eliana ei näe syytä hymyyn. Hänellä on uusi auto (täysi romu), suloinen poikaystävä (josta hän haluaa päästä eroon) ja loistava bändi (joka on hajoamassa). Asiat kääntyvät vielä huonompaan suuntaan, kun hänen itsekeskeisen ystävänsä isoveli Joakim saapuu viettämään aikaa perheensä luona. Pian Eliana saa huomata, että todellisuuden rajat eivät kuljekaan siellä, missä hän on kuvitellut. 
Myrsky-sarjan ensimmäisessä osassa Eliana saa ensikosketuksensa yliluonnolliseen, oppaanaan häiritsevän komea, mutta sitäkin ailahtelevaisempi Joakim.


Myrskylä... Spontaani hankinta. Kuten sanoin viimeksi, yleensä spontaanit hankintani ovat onnistuneita. Myrskylä ei kuulunut onnistuneiden joukkoon.

Kirja kertoo 18-vuotiaasta Elianasta (Kuka muu lukee nimen automaattisesti Elinaksi, vai olenko ainut?), joka asuu Myrskylässä. Elianalla on vastuulliset vanhemmat... Isä, on mammanpoika, joka on ylimaallisen kiinnostunut perhosista. Hänestä tuli mieleen 7 vuotias yksinäinen pikkupoika. Äiti on hullu ja psykopaatti ennustaja. Siis oikeasti! Se äiti oli karmiva. Minulle tuli koko ajan mieleen hämähäkki, joka vaani verkon keskellä saalistaan.

Eliana on taas näitä ärsyttäviä hahmoja. "Olen ruma ja mitätön. Miten voit edes katsoa minua!" Ja sitten sitä vitsikästä huulen heittoa, vakavissa tilanteissa. Raivostuttavaa. Niin, ja ennen kuin unohdan mainita Elianan suhteista. Elianalla on kirjan alussa tavallaan poikaystävä... Tavallaan poikaystävä. Voisiko joku kertoa minulle mitä se tavallaan tarkoittaa siinä edessä? Tarkoittaako se sitä, että hetki kun poika alkaa olla tylsä lisätään se tavallaan siihen. Kätevää, noin kohdellaan poikaystäviä Myrskylässä. (Kuuleehan kaikki sarkasmini!?)

Ja sitten meillä on komea ja vastustamaton Joakim. Ärsyynnyin poikaan aika nopeasti. Sinänsä hahmossa ei ollut mitään vikaa, mutta Joakim noudatti kaavaa, joka on jo nähty. Komea poika, jolla onkin salaisuus. Rakastuu tyttöön, joka on omasta mielestään "mitätön".

Itseasiassa on parempi, että en puhu enää henkilöhahmoista. Aiheutan itselleni päänsäryn, koska en pitänyt kenestäkää erityisemmin.

Mutta sitten päästäänkin positiiviseen asiaan. Ihanaa kirjoittaa jotain positiivista, tuon kamalan haukkumisen jälkeen. Omatunto kolkuttaa jo.
Pidin kovasti kirjailian keksimästä juonesta, ja ideasta luoda ihmiselle kyky. Aloin itsekkin heilutella kättäni, yrittäen heilauttaa jotain kumoon, tai kutsua käteeni tikkarin. En onnistunut, mutta lapsenomainen innostus, joka on tuttu vuosien takaa keijuleikeistä, pysyi mielessäni.

Tiivistettynä pakettina voisin sanoa, että Myrskylä kirja olisi antanut hyvinkin viihdyttävän lukuhetken, jos henkilöt olisi suunniteltu paremmin. 


 Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 6½