keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Hirviöidenmeri (Percy Jackson #2) Rick Riordian

Newyorkilaista Percy Jacksonia pidetään koulussa surkeana oppilaana. Todellisuudessa hän on merenjumala Poseidonin poika. Kun muilla alkaa leppoisa kesäloma, Percy lähtee Puoliveristen leirille.
Perillä selviää, että leiriä suojeleva Thalian petäjä on myrkytetty. Taikaesine, jonka avulla petäjä pelastuisi, on ollut kadoksissa satoja vuosia. Eikä ihme, sillä sitä ei voi löytää ennen kuin on ylittänyt Hirviöidenmeren. Sen saman, jonka halki kaikki historian sankarit Odysseuksesta alkaen ovat joutuneet purjehtimaan.


Heti Salamavarkaan perään piti tietenkin ahmita jatko. Hirviöidenmeri jatkaa tarinaa onnistuneesti. Percy palaa leirille missä kaikki on sekaisin. Kheiron on erotettu ja tilalle on tullut joku, jolla on jotain leiriläisiä vastaan. Leiriä suojaava Thalian petäjä on myrkytetty ja Percy lähte ystävineen hakemaan parannusta. Lisäksi mukaan ryntää uusi sukulainen.

No niin. Nyt on pieni juonikuvio kerrottu ja voinkin alkaa arvostelemaan! En todellakaan voi sanoa, että arvostelisin puolueellisesti. Jos ensimmäinen kirja vei minut mukanaan, vie toinenkin. Se on ollut mielipiteeni niin kauan kuin muistan, ja useimmiten on asia näin mennyt. Tietenkin olen saanut pettyä moniin jatko-osiin, mutta niitähän löytää aina.
Ensinnäkin rakastin jo kyseistä elokuvaa, joten uskoin vakaasti, että kirja ei olisi pettymys minulle. Oikeassa oltiin. (Omahyväisyys oikein paistaa kasvoiltani)
Rakastin juonta, henkilöhahmoja, kaikkea.

Percy on kasvanut ja kehittynyt vuoden verran. Sen huomaa. Jotenkin kirjailia on onnistunut saamaan ikääntymisen tunnetiloihin ja vuorosanoihin. Ihmeellistä! Riordan ansaitsee oman patsaansa ja rakenna kohta pyhätön hänelle.

Ainut henkilö, joka ei saanut ihailuani, oli Tantalos. Alan kohta ihan tosissani epäillä, että lukeminen ei ole terveydelle hyväksi. Olen repinyt hiukset useammin kuin kerran päästäni sen takia, että inhoan jotain henkilöä sydänjuuriani myöten.

Tyson, oli aivan ihana ja lutunen hahmo. Yhdessä hetkessä saatoin nauraa kyyneleet silmissä ja toisessa huomasin, että kyyneleet tulivat silmiin ihan muista syistä. Poika oli yksinkertaisesti suloinen ja loppujen lopuksi, ehkä älykkäin heistä kaikista.

Mitään muuta sanomisen arvoista en näköjään keksi, joten tämä arvostelu loppuu tähän. (Nyt tuli huono omatunto... No lupaan itselleni, että ensi arvostelu on pitkä ja hyvä!) 


Arvosteluni
Annan kirjalle arvosanan 9½

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Salamavaras (Percy Jackson #1) Rick Riordian

Mitä jos kuulisit olevasi Olympoksen jumalan puoliverinen jälkeläinen? Percy Jacksonin elämästä on leikki kaukana, kun antiikin jumalat, sankarit ja hirviöt muuttuvat todeksi…

”Me emme ole tyhmiä, Percy Jackson. Oli vain ajan kysymys milloin saisimme tietää, kuka sinä olet.” Mistä matikanope oikein puhuu? Se mitä newyorkilaiselle Percy Jacksonille tapahtuu kesken luokkaretken, on jotain ihan pimeää. Hän saa kannoilleen Kreikan mytologian pelottavimman hirviön ja päätyy Puoliveristen leirille, jossa häntä odottaa suuri tehtävä. Percyllä on kymmenen päivää aikaa etsiä ylijumala Zeuksen mestarisalama ja estää ihmiskunnan tuhoisin sota. Ilman itsepäistä Annabethia ja satyyri Groveria Percyllä ei ole toivoa. Sillä yksikään etsijä ei ole palannut elävänä retkeltään.

Vihdoinkin voin sanoa, että tiedän mistä puhun, kun aiheeksi tulee Percy Jackson. Olen viimeiset vuodet kierrellyt tätä kirjaa, kuin ruttoa. Kun olin yhdeksän ja yritin lukea kirjaa, minua häirisi se, että päähenkilönä oli poika. Naiivi pikkutyttö kun oli, en koskaan lukenut kirjaa loppuun, koska päähenkilö oli poika eikä mikään ihana ja kultahiuksinen tyttö. Niinpä, mitä sitä onkaan puhuttu lasten lapsellisuudesta, joka tietenkin oli silloin päivänselvä juttu, mutta nyt se saa minut näkemään punaista!

Kun täytin 11 yritin uudelleen, koska ärsytti ihan vietävästi se, että kaikki puhuivat luokallani Percy Jacksonista. Jälkeenpäin ajateltuna se taisi johtua siitä elokuvasta, joka oli vuosi aikaisemmin ilmestynyt. Heti kun kirja elokuviin tulee niin lapset innostuu. Noo ihan ymmärrettäväähän se on siinä iässä. Jokatapauksessa yritin uudelleen, enkä taaskaan saanut kirjaa loppuun. Tällä kertaa minua ärsytti henkilöiden ikä. 12 vuotias on ihan liian nuori. Se sama naiivius vaivasi siis edelleen. Päähenkilön täytyy olla vähintään 14! ...Joo, olen itse 11, ja luen mieluumin kirjaa, jossa päähenkilö on 14, ja ihan vain siksi, että on coolia lukea vanhemmistä henkilöistä, koska he ovat niin viisaita.

Nyt vihdoin ajattelin, että olen tarpeeksi kypsynyt,(Kyllä,olen selvästikkin niitä nuoria, jotka kypsyvät hyvin hitaasti...Huoh, miksi minä!?) että voin yrittää kolmannen kerran. Niinhän sitä sanotaan: Kolmas kerta toden sanoo. Aloitin kirjan eilen ja mielessäni valmistauduin pettymykseen tai taas uuteen tekosyyhyn heittää kirja syrjään. Yllättäen kirja oli luettu aamuun mennessä, ja kasvoilleni oli ilmestynyt sellainen typerä virne, joka kertoo kaikille kuinka järkevä ja viisas nuori olenkaan.
Kirja oli ihan mahtava ja ylivertaisen ihana! Siis en tajua nuorempaa itseäni, miksi heitin hukkaan niin monta vuotta!?

Percy Jackson, nuori 12-vuotias poika, joka kulkee koulusta toiseen. Kärsii lukihäiriöstä ja ylivilkkaudesta. Poika kerää sympatian puoleensa ihan heti. (Sanoo tyttö joka reagoi näin, Oiiii, voi pikkustaa!)
Percyn agressiivisuus, kun hän suuttui oli ymmärrettävää ja sarkastinen ja humoristinen tapa ajatella oli mieleeni. Lisäksi nautin näsäviisaista vastauksista ja kommenteista, joita Percy aina välillä heitteli. Lisäksi se välittäminen ja rakkaus jota Percy äitiään kohtaan tunsi oli niin suloista. Pidin myös siitä, (kylläpä nyt pidän monesta asiasta) että Percy oli Poseidonin poika eikä Zeuksen. Jotenkin mielenkiintoisempaa, että häntä ei tehty pääjumalan, vaan toiseksi parhaimman jumalan pojaksi.

Sitten voidaankin siirtyä muihin henkilöihin. Annabeth on taas näitä hahmoja joita rakastaa. Ei kuulu normaalin muottiin hän. Vahva, seikkailun haluinen, nokkela ja välittävä. Voiko parempia luenteen omaisuuksia olla?
Luke on taas tää ihana poika, joka on ystävällinen ja ihana ja täydellinen ja kaltoinkohdeltu poika, joka lopussa ei olekkaan sitä miltä vaikuttaa.
Grover, Grover, meidän ihana pikku Grover. Kasvot täynnä finnejä, vammautunut jalka ja hujoppimainen olemus. Vähemmästäkin saa pilkkaa osakseen. Mutta kukaan ei arvannutkaan, että suloisen ja herkän pojan ainut toive on onnistua jossain, mikä viimeksi meni pieleen. Kukaan ei tiedä, että oikeasti tämä poika jolle nauratte, kuuluu osaksi paljon mielenkiintoisempaan maailmaan.

Olen aina rakastanut kreikan mytologiaa ihan siitä syystä, että se on niin mielenkiintoinen. Kaikki tarut ja myytit ovat jännittäviä ja hieman pelottaviakin. Idea puolijumalista on kertakaikkiaan loistava.

Nyt hieman saarnaa siitä, että kirjat ovat tunnetusti elokuvia parempia. Tietenkin on poikkeuksia, mutta tässää tapauksessa se pitää paikkasa. Vaikka rakastin elokuvaa sydämeni pohjasta, antoi kirja silti tietoja ja tunteita enemmän. No ilmiö on tuttu Pottereista, joten miksi olisin yllättynyt. Toivon silti, että elokuvia tehtäisiin vielä lisää. Hirviöidenmeri elokuva, joka ilmestyi viime vuonna sai minut taas käyttäytymään kuin paraskin fangirl, joten mitä jälleen olisi voinut odottaa minulta. Läpinäkyvä ihminen kun olen :D.

Suosittelen kaikille lämpimästi, erityisesti niille jotka pitävät fantasiasta ja historiasta. 

Arvosteluni
Annan kirjalle arvosanan 10

Katie - Kaidan tien kulkija, Catherine Cookson

Kate Hannigan on rutiköyhän työläiskodin tyttö Koillis-Englannin slummeista. Elämä on pienestä pitäen ollut silkkaa raadantaa koko perheen hyväksi, mutta Katien iloista mieltä ja uskoa tulevaisuuteen se ei ole murtanut. Katie säteilee lämpöä ympärilleen missä vain liikkuu. Sen huomaa myös tohtori Rodney Prince, rikas lääkäri, jolla on ristinään kylmä ja torjuva vaimo. Perhettäkään lapsirakkaalle tohtorille ei ole suotu, sillä vaimo ei siedä lapsia.

Kun Rodney Prince ja Kate Hannigan rakastuvat intohimoisesti, molemmat tietävät rikkovansa yhteiskunnan sääntöjä. Tulilinjalle joutu etenkin köyhistä oloista noussut, kouluttamaton Katie. Mutta Katie pitää päänsä pystyssäeikä anna kanssaihmisten paheksunnan lannistaa rohkeuttaan. Sitten hän huomaa olevansa raskaana. Onnellinen Katie ei epäröi hetkeäkään, vaan päättää ottaa lapsen vastaan, kävi miten kävi.

Olen lukenut Catherine Cooksonin kirjoja ennenkin. Äiti ilmeisesti tajusi, että romantiikka iskee minuun ja lykkäsi pari Cooksonin kirjaa nokan eteen. Viime kirjastoreissulla taas kipaisin katsastamaan, löytyisikö jotain kivaa Cooksonilta. Löysin sitten  kirjan, mutta normaalista Cooksonin laadusta en tiedä. 

Olen aina pitänyt kyseisen kirjailian kirjoissa siitä, että ne ruokkivat romantiikan nälkäisiä, mutta samalla kirjassa on aina jonkinlainen opetus. Joskus ei sitä tajua kirjan lukemis hetkellä, mutta ahaa-elämys iskee silloin, kun sitä vähiten odottaa. (Kuten minulla kerran kesken matematiikan kokeen. Yritä siinä nyt sitten laskea yhtälöitä.) Ja joskus opetus on päivänselvä. Tässäkin kirjassa opetus löytyi ja romantiikkaa ruokittiin paljolti loppuvaiheilla, mutta itse tarina ja "juoni" jäi vaisuksi.

Mistä aloittaisin. No ensinnäkin itse tarina ja takakannen teksti, ovat ristiriidassa keskenään. Kirjan alussa huomataan, että Katie Hannigan on raskaana ja itse asiassa synnyttää paraikaa. Mitään romanttista ei ole tapahtunut Katien ja tohtori Rodneyn välillä. Joten lapsi ei siis ole Rodneyn. 
Kirjan takakansi taas sanoo näin:
" Kun Rodney Prince ja Kate Hannigan rakastuvat intohimoisesti, molemmat tietävät rikkovansa yhteiskunnan sääntöjä. Tulilinjalle joutu etenkin köyhistä oloista noussut, kouluttamaton Katie. Mutta Katie pitää päänsä pystyssäeikä anna kanssaihmisten paheksunnan lannistaa rohkeuttaan. Sitten hän huomaa olevansa raskaana. Onnellinen Katie ei epäröi hetkeäkään, vaan päättää ottaa lapsen vastaan, kävi miten kävi."
Itse ainakin kuvittelin, että Katie tulee raskaaksi Rodneylle, mutta ei. Voitte kuvitella kuinka hämmentynyt olin. Pääni yläpuolella leijui kysymysmerkkejä ja laskin kirjan useasti alas ja katsoin tyhjyyteen.  
Toisekseen asiat etenivät hyvin oudosti. Oikeastaan oudosti on väärä ilmaisu. Hätäisesti kuvaa ehkä asiaa paremmin. Suhteet ja ihastumiset etenivät hieman liian nopealla tahdilla minun makuuni. Myös rakkauden tunnustukset tuntuivat ontoilta. Niistä ei kuvastunut sitä normaalia Cooksonille tyypillistä tunnetta. 

En tiedä teistä muista, mutta minut kirja jätti hieman kylmäksi.

Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 6  


 


maanantai 21. heinäkuuta 2014

Myrskylä (Myrsky, #1) Heli Suutarinen

Kahdeksantoistavuotias Eliana asuu eksentristen vanhempiensa luona Myrskylässä. Kesäloma on juuri alkanut, mutta Eliana ei näe syytä hymyyn. Hänellä on uusi auto (täysi romu), suloinen poikaystävä (josta hän haluaa päästä eroon) ja loistava bändi (joka on hajoamassa). Asiat kääntyvät vielä huonompaan suuntaan, kun hänen itsekeskeisen ystävänsä isoveli Joakim saapuu viettämään aikaa perheensä luona. Pian Eliana saa huomata, että todellisuuden rajat eivät kuljekaan siellä, missä hän on kuvitellut. 
Myrsky-sarjan ensimmäisessä osassa Eliana saa ensikosketuksensa yliluonnolliseen, oppaanaan häiritsevän komea, mutta sitäkin ailahtelevaisempi Joakim.


Myrskylä... Spontaani hankinta. Kuten sanoin viimeksi, yleensä spontaanit hankintani ovat onnistuneita. Myrskylä ei kuulunut onnistuneiden joukkoon.

Kirja kertoo 18-vuotiaasta Elianasta (Kuka muu lukee nimen automaattisesti Elinaksi, vai olenko ainut?), joka asuu Myrskylässä. Elianalla on vastuulliset vanhemmat... Isä, on mammanpoika, joka on ylimaallisen kiinnostunut perhosista. Hänestä tuli mieleen 7 vuotias yksinäinen pikkupoika. Äiti on hullu ja psykopaatti ennustaja. Siis oikeasti! Se äiti oli karmiva. Minulle tuli koko ajan mieleen hämähäkki, joka vaani verkon keskellä saalistaan.

Eliana on taas näitä ärsyttäviä hahmoja. "Olen ruma ja mitätön. Miten voit edes katsoa minua!" Ja sitten sitä vitsikästä huulen heittoa, vakavissa tilanteissa. Raivostuttavaa. Niin, ja ennen kuin unohdan mainita Elianan suhteista. Elianalla on kirjan alussa tavallaan poikaystävä... Tavallaan poikaystävä. Voisiko joku kertoa minulle mitä se tavallaan tarkoittaa siinä edessä? Tarkoittaako se sitä, että hetki kun poika alkaa olla tylsä lisätään se tavallaan siihen. Kätevää, noin kohdellaan poikaystäviä Myrskylässä. (Kuuleehan kaikki sarkasmini!?)

Ja sitten meillä on komea ja vastustamaton Joakim. Ärsyynnyin poikaan aika nopeasti. Sinänsä hahmossa ei ollut mitään vikaa, mutta Joakim noudatti kaavaa, joka on jo nähty. Komea poika, jolla onkin salaisuus. Rakastuu tyttöön, joka on omasta mielestään "mitätön".

Itseasiassa on parempi, että en puhu enää henkilöhahmoista. Aiheutan itselleni päänsäryn, koska en pitänyt kenestäkää erityisemmin.

Mutta sitten päästäänkin positiiviseen asiaan. Ihanaa kirjoittaa jotain positiivista, tuon kamalan haukkumisen jälkeen. Omatunto kolkuttaa jo.
Pidin kovasti kirjailian keksimästä juonesta, ja ideasta luoda ihmiselle kyky. Aloin itsekkin heilutella kättäni, yrittäen heilauttaa jotain kumoon, tai kutsua käteeni tikkarin. En onnistunut, mutta lapsenomainen innostus, joka on tuttu vuosien takaa keijuleikeistä, pysyi mielessäni.

Tiivistettynä pakettina voisin sanoa, että Myrskylä kirja olisi antanut hyvinkin viihdyttävän lukuhetken, jos henkilöt olisi suunniteltu paremmin. 


 Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 6½ 







 

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Lumottu (Sielut, #1) Deborah Harkness

Jotakin oli juuri tapahtunut. Jotakin maagista.
Ei se mitään ole, minä ajattelin ja marssin päättäväisesti ulos kirjastosta.

Oletko ihan varma? kuiskasi pitkään torjuttu ääni.

 
Diana Bishop on nuori historiantutkija ja tunnetun noitasuvun jälkeläinen. Sukuun kohdistuneiden vainojen vuoksi hän tutkii alkemiaa puhtaasti tieteen keinoin, mutta joutuu pyörtämään päätöksensä löytäessään salaperäisen kadonneeksi luullun käsikirjoituksen.
Dianan lisäksi valtaväestöön sulautuu laaja olentojen eli noitien, demonien ja vampyyrien joukko, joita maaginen kirja vetää puoleensa. Vahvoin loitsuin suojattu käsikirjoitus kätkee arvokasta tietoa kaikkien luotujen syntyperästä ja jopa kuolemattomuuden salaisuuden…
 
Asia kiinnostaa myös perinnöllisyystieteilijä Matthew Clairmontia, joka siviiliammattinsa lisäksi on 1500-vuotias vampyyri ja intohimoinen darwinisti. Yhdessä he tempautuvat aikarajat ylittävään seikkailuun, joka vie vainoajiaan pakenevan parin aina Ranskasta Yhdysvaltoihin ja menneisyyden Englantiin. Dianan ja Matthewin välistä kiellettyä vetovoimaa ei väkevinkään magia pysty tukahduttamaan, mutta ovatko sen seuraukset niin tuhoisia kuin raivostuneet olennot uskovat?

Lumottu on niitä kirjoja, jotka vaan nappaan hyllystä vilkaisematta takakantta tai edes nimeä. Niin sanotut spontaanit hankintani ovat yllättävä kyllä onnistuneet useimmiten. Lumottu oli jälleen parhaimmasta päästä.

Oletin, että joka toinen sivu olisi pelkää historiaa. No olin väärässä... Taas. Olen nykyisin aika usein väärsässä, kun mietin millainen kirja mahtaa olla. Huolestuttavaa. Mutta takaisin kirjaan. Olihan sitä historiaa siellä aika lailla, mutta se oli kiinnostavaa luettavaa, ja useimmiten siinä samassa oli vuorokeskustelu, joka piti kiinnostuksen yllä.

Diana oli jälleen hieman erinlainen nainen. Vaikka hän oli nero, rakasti opiskelua ja oli noita, ei mieleen tullut kertaakaan Hermione Grangeria. Tietenkin kaikissa hyvissä hahmoissa pitää olla ne pienet raivostuttavat viat, jotka saavat lukijan repimään hiuksiaan ja kiljumaan täysillä. Ihan ilmaisena vinkkinä, sitä ei kannata tehdä paikassa missä on ihmisiä. Diana ei halunnut olla missään tekemisissä oman magiansa kanssa. Miksi? Hän vei pois arvokkaan ja mielenkiintoisen käsikirjoituksen jossa oli magiaa. Miksi? Lisäksi hänen uteliaisuutensa ja itseppäisyytensä oli parissa kohdassa raivostuttavaa, mutta loppujen lopuksi sellainen on aina hyvän hahmon perusta. Utelias ja itseppäinen.

Ja sitten päästäänkin meidän rakkaaseen Matthewiin. Matthewista tuli väkisin mieleen Edward. Kummatkin varoittelivat rakastaan. "Bella, olen vaarallinen. Rakkautemme on liian riskialtista sinulle. Hyvästi"
"Diana, ei ole mahdollista, että rakastat minua. Olen tappanut ihmisiä."
Yhtäläisyyksiä...eeeh ehkä hieman. Matthew oli kyllä muuten oikein suloinen ja rakastin sitä ihanaa ranskalaista puhetapaa. Aaah... Pariisi, rakkauden kaupunki.

Sivuhahmot olivat kaikki hyvin rakennettu ja Miriam täytti loistavasti sarkastisen ja kauniin tytön roolin. Mitäs muita näitä saman tyyppisiä tyttöjä on nähty. Isabelle Lightwood (Varjojen kaupungit), Afrodite LaFont (Yön talo). Ihanaa. Sarkastisuun on ihana ominaisuus, jota kannattaa vaalia henkilöitä suunnitellessa. 


Ideana, että noidat, vampyyrit ja demonit eivät tule toimeen, on uusi. Ja se, että jokaiselle on tehty taas hieman erilaisia ominaisuuksia, kuin mitä on nähty ennen. Demonit ovat hieman outoja, ja useimpien mielet ovat järkkyviä. Se nostaa hymyn huulille pakostakin. Miettikää nyt sellainen sarvipäinen olento, joka maalaa Mona Lisaa, ja laulaa tuiki tuiki tähtöstä. Sellainen tuli heti mieleen, vaikka sainkin nähdä demonit ihan erilaisiksi. Mielikuva jäi silti mieleen. Vampyyrit olivat aika perus. Puretaan, nähdään pimeässä, ollaan kalpeita ja elegantteja. Silti ne kiehtoivat minua.
Noidat taas oli kuvattu tutuiksi. Loitsuja taikoja ja sen sellaisia. Ihania ja sydämmellisiä, voiko mitään muuta toivoa?

 Kirjassa oli jonkin verran virheitä, ja suomennos ei kaikissa kohdissa ollut ihan sujuvaa. Lisäksi olen pettymykseni huomannut, että kirjaan ei todennäköisesti suomenneta enää jatkoja. No täytyy kai ottaa itseään niskasta kiinni ja lukea loput osat englanniksi.

Suosittelen kirjaa kaikille, vaikka inhoaisitkin historiaa. Voin sanoa, että vaikka sitä tässä on, ei se sinua uneen tylsistytä! 

Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 10-

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Kissatyttö (Kissojen kesken, #1) Rachel Vincent

Näytän periamerikkalaiselta opiskelijatytöltä, mutta olen ihmiskissa, muodonmuuttaja. Elän kahdessa maailmassa.
Meitä kissatyttöjä on vähän, ja suvun jatkamisen kannalta me olemme kultaakin kalliimpia. Halusin kuitenkin oman elämän ja pakenin paineita yliopistoon, kunnes eräänä yönä kulkukissa hyökkäsi kimppuuni.
Minua oli varoitettu kulkukissoista – ihmiskissoista ilman laumaa – jotka vaanivat jatkuvasti kaltaisiani – viehättävä, naispuolisia ja hedelmällisiä. Sain torjuttua hänet, mutta sitten sain tietää kahden naaraskissaystäväni kadonneen.
Oman turvallisuuteni vuoksi minut haettiin takaisin laumaan. En ollut enää mikään heikko pentu. Olin valmis uhmaamaan mitä vain ja ketä vain löytääkseni ystäväni ja kostaakseni heitä kiduttaneille.
Varokaa, kulkukissat, sillä minulla on kynnet, enkä pelkää käyttää niitä.

Olen törmännyt Kissatyttö kirjaan useastikkin netissä, ja kaupoissa. Kun sain tietää, että kirjastosta sitä en löytäisi, oli pakko tietenkin kaivaa kudetta ja ostaa kirja omaan hyllyyn. Minulla on aina ollut epäluuloja sellaisia sarjoja kohtaan, missä muututaan eläimiksi. Poikeuksena tietenkin sudet, jotka ovat tuttuja ja suloisia, ja voisin nyt hölistä tuntikausia parista näyttelijästäkin, jotka ovat oikein ihania ja susimaisia, mutta eksyisin aiheesta. Kissaksi muuttuminen oli uusi juttu, ja päätin kokeilla.

Pidin kirjan nopeatempoisuudesta. Koko ajan tapahtui jotain, mutta tapahtumat eivät vyöryneet liian nopeasti. Faythe oli itsenäinen ja itseppäinen nainen, joten luonnollisesti pidin hänestä. Prinsessat ovat jo niin last season, itsenäiset naiset ovat tätä päivää.
Muutkin henkilöhahmot iskivät minuun totaalisesti. Varsinkin Faythen veljet.

Marc jäi hieman etäiseksi minulle. Kävi monesti niin, että olin keskittynyt lukemaan Ethan veljen ajatuksia, kun tajusin, että: "Oho, en huomannutkaan, että Marc puhui. Ai, se ehdotti jotain...okei"

Ja sitten ihana ja valloittava Jace.(Alkaako kukaan muu hyperventiloida tuon nimen kohdalla?) Miten voi ollakkin niin, että kaikki Jace nimiset henkilöhahmot ovat ihania. Vaikkakin täytyy sano, että Jace on minun ajatuksissani aina Varjometsästäjä...Heh hee.  Mutta takaisin tähän sarjaan. Olin ja olen edelleen sitä mieltä, että Jace on oikea mies Faythelle. Marc on sellainen jäykkis. Ihme nyrkkeilijä hemmo, joka pieksee kaikki, jotka edes katsovat Faytheen. Ärsyttävää. Ihan selkeästi Jace on parempi ja komeampi ja täydellisempi ja, ja, ja.... Noo ymmärsitte varmasti minun pointtini.

Niin voisihan siitä itse juonestakin jotain arvostella. Lopputapahtumat veivät mukanaan, ja tuntui, että olin itsekkin vankina häkissä.Jäin kiinni jopa itsekseni sähisemisestä, jonka johdosta veljeni katsoi minua oudosti. Yllätyin myös erään pahiksen henkilöllisyydestä, mikä on hyvä juttu. Rakastan sitä, että en osaa ennustaa juonta, ja tässä kirjassa en siinä juurikaan onnistunut. Suosittelen kirjaa kaikille, joita ei pieni kliseisyys ja kissat haittaa! 















Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 9

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Yösirkus, Erin Morgenstern

HUOM! Monet ovat sitä mieltä, että kirjan takakantta ei kannata lukea etukäteen, koska se paljastaa liika, minä mukaan lukien. Eli jos tunnet, että et halua tietää mitään liian oleellista kirjasta, älä lue kuvausta, vaan kelaa alaspäin arvosteluun!

Sirkus saapuu varoittamatta. Siitä ei ilmoiteta etukäteen, kaupungin lyhtypylväisiin tai ilmoitustauluille ei ilmesty julisteita, paikallisessa lehdessä ei ole mainosta tai mainintaa. Se vain yksinkertaisesti on paikassa, joka vielä eilen oli tyhjä.
Yösirkus kuljettaa lukijan mukanaan outoon, rönsyilevään ja kiehtovaan sirkusmaailmaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Mustavalkoraidallisten telttojen suojissa kaksi nuorta taikuria, Celia ja Marco, kilpailevat pelissä, johon heitä on valmennettu pienestä pitäen. Heidän täytyy ylittää toinen toisensa kyvyillään, mielikuvituksellaan ja voimillaan. Heidän opettajansa suostuvat paljastamaan pelistä ainoastaan sen, että siitä ei pääse irti.
Nuoret kilpakumppanit alkavat nähdä kilvan kiehtovana yhteistyönä, ja pian Celia ja Marco rakastuvat tietämättä sitä, että pelissä häviäjän osa on kuolema. On vain yksi tie ulos. Tarvitaan ennennäkemätön voimanponnistus ja erään viattoman maalaispojan apu. Niillä muutetaan kohtaloa tavalla, joka olisi uskomaton, jos ei uskoisi taikuuteen.

Tämä kirja vie todellakin mukaansa. Sitä ei voi kylliksi ylistää taikka kehua, vaikka olisi lukenut kirjan tuhannesti. Monet ovat sanoneet, että kirjan takakantta ei saa/ kannata lukea etukäteen. Itsekkin jätin sen lukematta, mikä aiheutti suuria vaikeuksia, sillä minun on hankala päästä kirjaan sisälle, jos en tiedä kirjasta mitään. No pääsin kuin pääsinkin nopeasti jyvälle juonesta ja jäin koukkuun ihan ensimmäisistä luvuista lähtien. Kirjoitus tyyli oli ihanan sujuvaa ja sai minut sukeltamaan täysin kirjan maailmaan. Tuntui, että olin itsekkin sirkuksessa.

Jotkut ovat sanoneet, että koska kirja ei edennyt kronologisessa aikajärjestyksessä, oli luku into mennyt. Itseäni ei vuosiluvuissa hyppiminen häirinnyt ollenkaan. Minusta oli itseasiassa tosi mielenkiintoista, että kirjaa kerrottiin siitä ajasta, kun sirkus oli ollut pystysstä jo monta vuotta, ja siitä ajasta, kun sirkusta oltiin vasta rakentamassa. Lisäksi oli ihanaa, että lopussa kaikki nitoutui yhteen.

Tietenkin kirjan romantiikka puoli ei jättänyt kylmäksi. Pidin siitä, että kesti aikansa ennen kuin Marco ja Celia rakastuvat. Monissa kirjoissa tehdään niin, että päähenkilö näkee ihanan pojan ja alle viikon sisällä ollaan jo niin rakastuneita että! Se ärsyttää, koska minun mielestäni rakkauden kuuluu tapahtua hiljalleen. Ensin tutustuaan, ihastutaan ja sitten vasta rakkaus.
Mutta siitä Marcosta ja Celiasta, he olivat niin suloinen pari ja se, että he käyttivät voimiaan näyttäen tunteensa oli vaan niin suloista!

Kirjan loppu oli jollain tavalla tosi haikea, mutta samalla se päätti kirjan juuri oikein. Jokaisen tarina sai lopun. Jokaiselle alkoi uusi alku.

En voi muuta sanoa kuin, että lukekaa. Lukekaa ihmiset tämä kirja, jos suinkin pidätte lukemisesta, fantasiasta ja romantiikasta! 
















Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 10 

Enkelioppi (Enkelioppi, #1) Danielle Trussoni

Sisar Evangeline on asunut Pyhän Rosan luostarissa pikkutytöstä lähtien. Kun sympaattinen, nuori taidehistorioitsija Verlaine saapuu luostariin tutkimaan vanhoja kirjeitä, alkaa Evangelinelle paljastua totuus luostarin muurien kätkemistä salaisuuksista.
Silloin iäkäs nunna nimeltä Celestine ymmärtää, että on tullut aika kertoa Evangelinelle enkeliopista. Hän kertoo enkelitieteen opinnoistaan ja seikkailuistaan sota-ajan Pariisissa sekä lahjakkaasta opiskelutoveristaan Gabriellasta, Evangelinen isoäidistä.

Enkelitutkijat tietävät, että keskuudessamme elää langenneiden enkeleiden ja ihmisten jälkeläisiä, nefileitä, vetovoimaisia mutta kylmiä olentoja, jotka hamuavat valtaa. Voimistaakseen asemaansa nefilit tarvitsevat aarteen, joka on enkelitutkijoiden hallussa. Eikä tutkijoilla ole aikomustakaan luopua siitä.

Evangelinen kohtalona on seurata verensä perintöä: hän joutuu mukaan taisteluun, jossa panoksena on ihmiskunnan tulevaisuus.


Tämä kirja oli minulle hieman pettymys. Oikeastaan aika suuri pettymys. Odotin, hieman erinlaista kirjaa. Ei silla, etteikö kirja olisi tietyissä kohdissa ollut mielenkiintoinen. Pidin yllättävä kyllä historiallisista kohdista eniten. Enkeleistä oli kerrotti tosi taitavasti ja todenmukaisesti joten plussaa siitä.

Eniten minua taisi häiritä henkilöt tässä kirjassa. Evangeline on poikkeuksellinen hamo kirjassa, sillä hän oli iältään 23 vuotias. Useimmiten päähenkilöt ovat 17 taikka 30 kymppisiä, joten se oli kiva yllätys.
Percival oli luonteeltaan niitä henkilöitä, joita inhoan. Itsekäs ja ylhäinen.... ja vanha... Rakastan henkilöitä jotka ovat hieman itsekkäitä, jos he ovat nuoria. Todella kypsää toimintaa tiedän, mutta ei voi mitään :D

Lopuksi pari sanaa Evangelinen ja Verlainen suhteesta. Molemmat ovat nähneet toisensa ehkä pari kertaa ja tunteneet päivän. Ja heti rakastutaan ja ihastutaan jne. Olen sitä mieltä, että kunnon suhteeseen tarvitaan hieman enemmä aikaa. En myöskään yleisesti ottaen pitänyt siitä, että tapahtumat kirjassa kestivät vain 2 päivää. Liikaa tapahtui liian lyhyessä ajassa. 















Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 7 

torstai 3. heinäkuuta 2014

Ikuisuus (Väristys, #3) Maggie Stiefvater

Samin ja Gracen tarina alkoi katseesta, metsän ja asutuksen rajasta. Molemmilla rintamilla he ovat taistelleet mahdollisuuden olla yhdessä, vuoroin sutena, vuoroin ihmisenä. Nyt he toivovat näkevänsä toisensa vielä joskus.
Samalla kun Isabel ja Cole käyvät ylpeyden ja anteeksiannon julmaa taistelua, ottaa suden muoto Gracen valtaansa yhä useammin. Hänen ja Samin lyhyet jälleennäkemiset voisivat olla iloisia. Ne voisivat olla suloisia, mutta niissä on jäähyväisten surullinen tuoksu.
Kun kylässä julistetaan sota susia vastaan, Grace ei voisi olla metsässä huonompaan aikaan. Hänet on saatava sieltä takaisin. Ikuisesti.

Silloin.
Kun Sam tapasi Gracen, hän oli susi ja Grace oli tavallinen tyttö. Kevään tullen Sam palasi pojaksi jälleen, ja heidän ystävyytensä muuttui kaukaisesta yhteydestä kohti rakkautta.
Nyt.
Sen olisi pitänyt päättyä niin. Mutta Gracen ei ollut määrä säilyä ihmisenä. Nyt hän on susi, ja Sam on melkein tavallinen poika – kunnes susilauma päätetään tappaa.
Ikuisesti.
Sam tekisi  mitä vain pelastaakseen Gracen, mutta yksi ihminen ei voi muuttaa koko kostonhimoista maailmaa. Katseesta alkaneen tarinan kohtalo sinetöidään yhtenä lyhyenä hetkenä, jossa voittaa joko elämä tai kuolema, ikuisuus tai jäähyväiset.

Koko tämä Väristys kirjasarja on ollut ihana, rakastettava ja valloittava. Ihan ensimmäisestä kirjasta lähtien olen ollut vannoutunut fani. Olen aina ollut aika herkkä surullisten kirjojen suhteen, kuten myös elokuvien. Koko Titanicin lopun ajan itkin, kun sain olla yksin, joten ihan luonnollisesti paruin täyttä kurkkua, kun käänsin viho viimeisen sivun tästä kirjasta. Muutenkin koko kirjan ajan, koin vahvasti henkilöiden tunnetilat tilanteessa kuin tilanteessa. 
Isabelin ja Colinin välijen selvittely oli aina yllätyksiä täynnä. Milloin Cole sai kovan Isabelin valahtamaan kalpeaksi, ja milloin Isabel sai Colen haukkomaan henkeään. Samin rakkasu Graceen sai taas uudet mittasuhteet ja Gracekaan ollut enää puoliksikaan niin ärsyttävä, kun parissa ekassa kirjassa. 
En pysty oikein kertomaan kirjasta mitään oleellista taikka rakentavaa. Voin kuitenkin tiivistää kirjan pariin lauseeseen. Ikuisuus kirjaa tai sitä edeltäviä osia ei voi arvostella tai kuvailla ennen kuin on lukenut ne. Kirjat ovat nimiensä mukaan surullisia ja haikeita, mutta samalla tasokkaita. Olen puhunut! 














Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 10-

tiistai 1. heinäkuuta 2014

5. Aalto, Rick Yancey

Seitsemän miljardia ihmistä on kuollut ja maapallosta tullut pimeä planeetta. Jos luulit tuntevasi vihollisesi, olit väärässä. He eivät ole täältä.
Ei sähköä, ei teknologiaa, ei valoa. Ihmiskunta kituu henkitoreissaan tuntemattoman vihollisen kourissa, vihollisen joka on kirjaimellisesti toiselta planeetalta ja armottomuudessaan ylivertainen.
Sen, mitä raivoava meri tai rutto ei tuhonnut, eliminoivat ihmishahmon ottaneet tappokoneet. Kuka rahansa voi olla soluttautuja ja sääntö yksinkertainen: älä luota keneenkään. Cassien päämäärä on pelastaa veljensä. Evanin kohtalo on pelastaa Cassie. Zombien tehtävä on tappaa.

 5.Aalto oli minulle juoneltaan täysi yllätys. En tiennyt mitä odottaa. Takakannen perusteella sisältö olisi voinut olla minkälainen tahansa. Cassie oli mukava henkilöhahmo, jonka ajatuksiin pystyi helposti samaistumaan. Hänen ajattelutapansa oli todella huvittavaa luettavaa. Itsensä toruminen ja moittiminen sai aina hymyn korville. Evan on erinlainen mieshenkilö, eikä Zombissakaan ollut mitään vikaa. Melkein purskahdin itkuun parissa kohtaa, mikä kertoo siitä, että kirjailia on onnistunut välittämään surun ja epätoivon. Sam oli suloinen ja ikäistään paljon fiksumpi lapsi, ja hänen toiveitaan ja mielenliikkeitään oli ihana lukea. Kirjan loppu jäi kutkuttavaan kohtaan ja toivon, että jatkoa tulisi, sillä on rikollista jättää kirja tuollaiseen kohtaan. 














Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 9½