sunnuntai 31. elokuuta 2014

Kasvattitytär, Catherine Cookson

Kersantti Geoff Fulton ei pysty taistelujen melskeessäkään unohtamaan lomallaan pelastamaansa orpotyttöä, Lizzie Gillespietä. Lizzie asui köyhissä oloissa pahansisuisen ja piittaamattoman äitipuolensa kynsissä siihen asti kun Geoff tarjosi tytölle kodin vanhempiensa luota.

Kun Geoff palaa haavoittuneena sodasta, hän löytää kotoaan tytön jota hän tuskin tunnistaa: Lizzie on kasvanut kypsäksi ja kauniiksi neidoksi. Mutta Lizzienkin on todettava, että hänen hyväntekijänsä on muuttunut. Sota ja surkeasti loppunut rakkaustarina huikentelevaisen kartannontyttären kanssa ovat karoittaneet Geoffia. Mutta tarvitseeko lahjakas Lizzie lopultakaan pelastajaansa? 

Aaah, jälleen pääsin Cooksonin kirjojen pariin. Tulevaisuuden näkymäni ovat kirkkaat, sillä Cooksonin kirjat eivät ihan heti lopukkaan. Luoja, kuinkahan monta kirjaa hän kirjoitti? No joka tapauksessa siirrytäänpäs nyt itse arvosteluun.

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta sanon sen taas. Cooksonin kirjat ovat rentoutumista varten. Niissä ei varsinaisesti ilmene mitään turhan jännittäviä tapahtumia, ja kirjat ovat yleensä yksilöitä. Joten ei tule kamalaa hätää ja huolta siitä, mistä löytää seuraavan osan. Edellinen lausuntoni ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei  näissä kirjoissa olisi minkäänlaista järkevää juonta. Se nimittäin ei ole totta. Jokaisessa kirjassa on juoni, mutta ne eivät ole mitenkään erikoisia.

Kasvattityttäressä kohtaa kolme asiaa. Rakkaus, tyhmyys ja perhe.
Rakkaus on keskeisenä asiana läpi kirjan. Rakkaus antaa iloa, surua ja epätoivoa. Rakkaus ilmenee myös petoksena ja hyväksikäyttönää. Tyhmyys tiivistyy Lizzieen. Nuorempaan Lizzieen. Aikaa myöten tyhmyys muuttuu naiiviudeksi ja lopulta kutistuu varautuneisuudeksi. Perhe on Kasvattityttär kirjan perusta. Koko juoni on rakennettu sen päälle. Ilman perhettä, ei Lizziellä olisi kotia ja, jos Lizzie ei saa kotia, ei kirja olisi edennyt halutulla tavalla. Tästä siis näemme, miten Cookson rakentaa kirjansa. Pari päätekijää ja se on siinä. Minun mielestäni se on loistava taktiikka tällaisille illan vietto kirjoille. Harry Potterissa taas sellainen ei olisi välttämättä toiminut, vaikka siinäkin on varmasti aloitettu muutamilla asioilla.

En nyt oikein pysty kommentoimaan henkilöitä ilman, että paljastan oleellisia asioita, mutta sen voin sanoa, että henkilöt ovat todenmukaisia. Voisin ihan hyvin kuvitella heidät kävelemään esimerkiksi Helsingin maaperällä, joskus 50 vuotta sitten. Ei mitään vaikeuksia. Pidin myös siitä, että parista henkilöstä ei oltu tehty perus muotilla valettuja. Koska kirja keskittyy sodan aikaan, on tietenkin ihan ilmeistä, että loukkaannutaan ja menetetään kasvoista tai vartalosta palasia. Mutta usein silti sotilaat kuvaillaan kauneiksi ja komeiksi, vaikka se ei todellisuudessa niin ollut. Ei välttämättä. Tässä kirjassa oli heidän haavojaan kuvailtu ihan oikein ja se on minun mielestäni oikein tehty.

Arvosteluni
Annan kirjalle arvosanan 9  

lauantai 23. elokuuta 2014

Herääminen (Idhunin kronikat #2) Laura Gallego Carcía

Idhunin kronikat -sarjan ensimmäisen osan lopussa kuusihenkinen Vastarinta lähti maagiselle Idhun-planeetalle aikomuksenaan vapauttaa planeetta velho Ashran Nekromantin vallasta. Tämän huikaisevan jännittävän tarinan päähenkilöt ovat Victoria (puoliksi yksisarvinen), Jack (puoliksi lohikäärme) ja Christian (puoliksi lentävä käärme, shek). Kolmikkoa yhdistää voimakas tunneside: molemmat pojat ovat rakastuneet Victoriaan, eikä tämä osaa valita heistä vain toista. Tilannetta mutkistaa entisestään se, että Christian on Ashran Nekromantin poika, joka rakastuttuaan Victoriaan käänsi selkänsä isälleen ja liittyi Vastarintaan.

Sarjan toinen osa Herääminen alkaa Vastarinnan saapuessa Idhunille. Shekien hyökkäys ajaa kuusikon taikaa tihkuvaan Awan metsään. Metsä on yksi viimeisistä paikoista, jonne Nekromantin valta ei vielä ulotu, ja Vastarinta otetaan siellä avosylin vastaan – kaikki paitsi Christian, jota epäillään ja kyräillään. Awan metsään on paennut väkeä kaikista Idhunin kolkista, ja pakolaiset yhdistävät voimansa Vastarinnan kanssa ja alkavat taistella Nekromantia vastaan.

Victorian, Jackin ja Christianin kolmiodraama ei ratkea suuntaan eikä toiseen, ja pojat hädin tuskin sietävät toisiaan silmissään. Lopulta tilanne kärjistyy äärimmilleen, ja seuraukset ovat tuhoisat.


 Kas niin, toinen osa on luettu. Täytyy iloisella mielellä kyllä sanoa, että tämä osa oli ehkä tietyllä tavalla parmempi, kuin ensimmäinen kirja. Pian pääsemmekin syihin, miksi näin.

Ensinnäkin tässä kirjassa mukaan tuli ihania ja uusia hahmoja. Se vähensi ärsyyntymistäni erääseen yksisarviseen. Seikkailuun liittyi haltijoita, janeja, vanhoja tuttuja ja kuninkaita. Ihastuin jokaiseen uuteen hahmoon, ja luin keskittyneesti heidän jokaisen mielenliikkeet. Unohdin täysin päähenkilöt. Aina kun Victoria ilmestyi tekstiin minulla löi päässä tyhjää kunnes olin, että: "Aaah, Victoria. Se päähenkilö!"
Aika häpeällistä kylläkin. 

Heräämisessä Vastarintalaiset hajaantuvat ympäri maagista Idhunia. Victoria ja Jack lähtivät lohikäärmeiden valtakuntaan, joka oli tuhottu täysin. Chrian vaelsi omaan suuntaansa, ja yrittää miettiä mitä tekisi heikkenemiselleen. Akexander kokosi armeijan ja aloitti kapinan. Shail lämmittää välejään vanhaan tuttavaan. Tässä taitaa siis ilmetä toinen syy, miksi pidin tästä kirjasta. Vastarinta hajaantui, ja he kaikki tapasivat uusia tuttavuuksia. Koko kirja ei enää pyörinyt niiden kolmen lapsen ympärillä. Ei sillä, että en pitäisi Jackista tai Christianista, mutta Victoria minua ärsyttää vieläkin hieman. Siis voi pyhä...Pizza! *nammm, pizzaaa*. Tyttö saisi päättää jo! Tietenkin on mahdollista rakastaa kahta samaan aikaan, mutta ei ole oikein kuiskutella toiselle, kun haetaan vettä, ja viettää yö toisen vieressä. 


Toisaalta aloin sietää Victoriaa vähän paremmin. Johtuen, ehkä siitä, että hän oli ison osan kirjasta Jackin seurassa. En sanoisi, että olisin enemmän Jackin kannalla. Varsinkaan sen jälkeen, kun eräs toinen henkilö ilmestyi kuvioihin. Ja en eio kertoa enemäpää tästä henkilöstä. *Ilkeää naurua*
Anteeksi, mutta asiaan. Pidin siitä, että Victoria jakoi rakkautensa vain yhdelle. Kirjaa oli mukavampi lukea, enkä huutanut tytölle koko ajan ohjeita. Siis voitte vain kuvitella kiljumiseni. 
"Älä nyt juoksen sen perään! VOI LUOJA! ÄLÄ VIITSI OLLA NOIN NAIIVI!!!" Niin, että tuollaista on meno, kun kimppaannun :D
Mutta vakavasti puhuen, olen itseasiassa Christianin puolella, vaikkakin poika ansaitsisi parempaa kuin jonkun Naiivin tytön, joka saa kohtauksen, heti kun jompikumpi pojista katselee toista tyttöä. AARGH! Victoria ei ole hyväksi minun verenpaineelleni. Elättelen toivoa, että kirja kirjalta tytöstä tulisi siedettävämpi. Tässä kirjassa hän jopa teki erään todella hyvän teon. "Hienoa Victoria! Olet enää 90% ärsyttävä."'
Taputukset hänelle.

Jackin kamppailua hänen sisäisen lohikäärmeensä kanssa oli kiehtova seurata. Olen aina pitänyt lohikäärmeistä. (siitä kertoo jo se, että menin elokuvateatteriin katsomaan Näin koulutat Lohikäärmeesi 2, ja purskahdin itkuun, kun lohikäärmeelle sattui jotain...) Ne ovat kauniita ja... Epätodellisia. Käytännössä en ikinä voi koskea sellaista paitsi tietenkin unissani, joten tartun hengenhädässä siihen mahdollisuuteen, että voin lukea niistä. Joten Jack nousi lempihahmokseni tässä kirjassa. Hän ohitti jopa Christianin, mikä on yllättävää. Yleensä olen aina pahisten puolella, tai niiden hyvisten joilla on kieroitunut huumorintaju. Christianin vetovoimaa taisi vähentää se, että hänkin roikkuu Victoriassa henkensä hädässä. Ei mitään mustasukkaisuutta havaittavissa minussa.  Toivon vain, että Victoria valitsee. Sitten voinkin hymyillä onnellisenä, ja hihkuttaa kaikille kuinka hyvän päätöksen tyttö teki! 

Kirjan loppu oli yllättävä, ihan kirjaimmellisesti kiljaisin, kun ratkaiseva tapahtuma tapahtui. Tietenkin uskon, että mikään ei pääty tähän. Ties mitä nuori kirjailiamme keksikään seuraavaan kirjaan. Rakastan tätä sarjaa vieläkin ja uskon, että lämpenen Victorialle lopulta. Jään innolla seuraamaan Shailin ja Zaisein tuttavuuden jatkumista ja Alexanderin kapinan kehittymistä.

Arvosteluni
Annan kirjalle arvosanan 9

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Jumalten tanssi (Kuuden piiri #2) Nora Roberts

Kuuden soturin piiri valmistautuu sotaan raivokkaan vampyyrikuningatar Lilithin joukkoja vastaan. Lilithkin oleskelee nykypäivän Irlannissa ja on asettunut vampyyriarmeijoineen mukavasti rannikkoluolien uumeniin. Siellä pitävät majaa myös ikivanha velho Midir, joka tekee kaikkensa Lilithiä miellyttääkseen. 
 Hoyt-velhon ja Glenna-noidan yhtynein voimin kuuden piiri yrittää pelastaa vampyyrien nappaamia vankeja luolista. Myös Larkinin muodonmuuttamistaidot ovat tarpeen, kun koettaa ottaa selvää Lilithin suunnitelmista. Uskollisen ystävyyden lisäksi alkaa kuuden piirin väreilee myös jotakin, jonka vain herkkävaistoisimmat pystyvät havaitsemaan. Blair toivoo kuuden piirin ehtivän sotatantereelle ennen Lilithin joukkoja, mutta aika alkaa käydä vähiin. Selviytyykö seurue yhtenäisenä Geallin kaukaiseen maahan? Saako Lilith murrettua kuuden piirin?


Aaah, ihanaa päästä taas tämän sarjan pariin. Poikkeuksellisesti täytyy kyllä olla nyt sitä mieltä, että tämä osa oli edellistä parempi. En osaa sanoa miksi, tai no osaan, mutta en tiedä onko syy kovinkaan hyvä. Kerronta oli tässäkin aika samanlainen, kuin Morriganin ristissä. Tässä osassa Kuuden piiri on oppinut tuntemaan toisensa. Siteet on sidottu, ja uskollisuus ansaittu. Nyt on aika matkustaa kohti viimeisen taistelun kenttää. Kyseinen paikka on Larkin ja Moiran kotimaassa, Geallissa.

Geall kuvailtiin ihanaksi ja rauhalliseksi maaksi. Aika ajoin kuvittelin itseni sinne. Linnoja, Prinssejä ja Lohikäärmeitä täynnä olevaan satumaahan. Kyseinen maahan on kaikkien haaveilevien ihmisten unelma. Minulle tuli se sama tunne, kuin Harry Potteria lukiessani. Minä sulauduin kirjan tapahtumiin. Asetin itseni yhdeksi henkilöksi. Se tuntuu aivan mahtavalta. Olen sopivasti sairastellut koko viikonlopun, joten minulla oli roimasti aikaa lukea. Luinkin Jumalten tanssin läpi putkeen. Joten, kun kirja loppui tunsin itseni ontoksi. Minulle tuli se sama olo tiedättehän, kun hyvä elokuva loppuu. Astut ulos elokuvateatterista ja etsit ympäriltäsi vampyyrejä, avaruusolentoa tai himskatti vieköön, mitä tahansa maagista. Silloin minulle tulee se eräänlainen "masennus". Toivon aina, että ihan oikeasti eteeni tupsahtaisi vampyyri Edward, tai puhuva vihreä menninkäinen. 

Blair ja Lark olivat eräänlaiset päähahmot tässä kirjassa. Tietenkin hykertelin innoissani. Rakastan heitä molempia, ja en keksi kummallekkaan parempaa kumppania, kuin toisensa. Blair on kova ja kiivas soturi, joka kuitenkin omaa lämpimän sydämmen ja tyttömäiset tavat. Lark on komea ja huumorintajuinen muodonmuuttaja, jolla on ainaine nälkä, ja ovelat mielenliikkeet. Kaksikon romanssi oli kutkuttavaa luettavaa, ja rakastin sitä, että heidän tapansa näyttää toiselle tunteensa on pieni riitely.
Lark: "Olet sydämetön soturi!"
Blair: "Ei, olen vain järkevä!"
Lark: "Älä kuvittelekkaan karkaavasi! Me puhumme tämän selväksi."
Blair: "Uskallakkin koskea minuun..."
*katse ja hiljaisuus*
*pusi, pusi, hali hali*

Aaaw, onko mitään suloisempaa? Koska en kuitenkaan suvaitse kieltävää vastausta, vastaan itse. EI OLE! 

Huumoriakin kirjasta löytyi ja sain useampaankin kertaan nauraa hekotella enimmäkseen Blairin kommenteille. Lisäksi kirjassa oli pari Cian ja Moira kohtausta, mitä oli ihanaa lukea. Aaaah En malta odottaa viimeistä osaa! 

Arvosteluni:
Kirja saa minulta arvosanan 10- 

maanantai 11. elokuuta 2014

Puoliksi paha (Half Bad, #1) Sally Green

Kuvittele, ettet osaa lukea etkä kirjoittaa, mutta parannut nopeasti – jopa noidaksi.
Alat voida pahoin, jos et pääse ulos pimeän ajaksi.
Vihaat valkoisia noitia, mutta rakastat Annalisea, vaikka hän on yksi heistä.

Olet joutunut virumaan häkissä neljätoistavuotiaasta saakka.

Sinun pitäisi paeta ja löytää Mercury, musta noita joka syö pikkupoikia. Sinulla on aikaa siihen asti, kunnes täytät seitsemäntoista vuotta.
Helppo nakki.


Sally Greenin esikoisromaani Puoliksi paha on henkeäsalpaava tarina erään pojan selviytymiskamppailusta. Ihmisten keskuudessa elävässä salaisessa noitayhteisössä mustia ja valkoisia noitia yhdistää vain yksi asia: pelko poikaa kohtaan, joka kuuluu molemmille puolille ja ei kummallekaan. Englantilaisen perheenäidin omaksi ilokseen kirjoittaman Puoliksi pahan käsikirjoitus aiheutti sensaatiomaisen kuhinan kansainvälisessä kirjamaailmassa, ja sen käännösoikeudet myytiin 45 kielialueelle jo ennen teoksen ilmestymistä. Puoliksi paha on trilogian avausosa, ja siitä on tulossa myös elokuva.


Sanon heti alkuun, että jos haluatte ehdottomasti lukea Puoliksi Pahan, ettekä halua kuulla mitään negatiivista kyseisestä kirjasta, kannattaa lukeminen lopettaa tähän. 
Listataanpa tähän alle pari suositusta, joita kirjan kannessa näkyi:
”Uusi Nälkäpeli, uskoisin... Aivan vastustamaton.” – Kate Atkinson

”Synkkä ja jännittävä tarina… unohtumaton päähenkilö.”
– Publishers Weekly

”Kauhistuttava, vastustamaton trilogia, joka venyttää hyvän ja pahan oletettuja rajoja.”
– Booklist


En oikein ymmärrä tuota vertausta nälkäpeliin. Ensinnäkään kirja ei minun mielestäni yltänyt lähellekkään nälkäpelin tasoa. Toiseksi, en muistaakseni muista, että Puoliksi Paha edes muistuttaisi juoneltaan ja idealtaan Nälkäpeliä.... Olen hyvin hämmentynyt.

Kirja on toki synkkä, mutta jännittävä se ei ollut. Ei se myöskään ennalta-arvatta ole, mutta mitään jännitystä en kokenut. Minulle ei tullut sitä tunnetta mitä koin esimerkiksi Harry Potteria lukiessani. En missään vaiheessa puristanu kirjaa rystyset valkeina, tai manannut pahiksia. Itse asiassa ainut hekilö josta pidin oli pahis. Tarkalleen ottaen pahiksista pahin. Joten ei, kirja ei ollut kiinnostavan synkkä tai jännittävä.

Kirja ei myöskään kauhistuttanut minua. Monet ovat huomauttaneet kidutus ja väkivalta kohtauksista, joita kirjassa oli jonkin verran. Kohtaukset oli ehkä kuvailtu kauhistuttaviksi, mutta itse en juurikaan hätkähtänyt. Tunsin ehkä lievää kiinnostusta tatuointeihin,  jotka Nathan sai, mutta se oli kaikki. Ja lopuksi, Puoliksi Paha ei ollut vastustamaton! Harry Potter, Varjojen kaupungit, Percy Jackson, Mustan tikarin veljeskunta, ne ovat vastustamattomia.  
Tämä kirja on hyvää luettavaa silloin, kun ei parempaakaan löydä. 

Kuten jo tuossa aiemmin mainitsi, henkilöt eivät olleet mieleeni. Nathan oli raivostuttava itsekeskeinen itkupilli, joka luulee olevansa erityinen, koska on niin "vaatimaton". Arran on sellainen kiltti persoona, jonka kiltteys on mennyt yli. Gabriel oli outo musta noita, jolla meni taika pieleen... Okei, mnkä kuvan saamme mustista...
Jessica kuvotti minua, enkä todellakaan halua lukea kyseisestä henkilöstä enempää. 
Annalise taisi nousta kärkipaikalle listassa: Henkilöhahmot jotka ovat ärsyttäviä ja säällittäviä.
Tyttö saa Nathanin kuolaavaksi koiraksi... Oikeastaan koirat ovat suloisia. Otetaanpa uusiksi. 
Tyttö saa Nathanin kuolaavaksi hämähäkiksi, mikä ärsytti minua eniten. Annalise on myös hirveän itsekeskeinen, mukamas "kiltti" valkoinen noita, joka ei halua pahaa Nathanille. Ha! Kattia kanssa. Toivoin sydämeni kyllyydestä, että tyttö katoaisi kuvioista, mutta ei... Murrrrr.

Olihan kirjassa hieman positiivistakin. Kansi oli tehty uskomattoman näköiseksi ja takateksti oli suunniteltu ovelasti. Molemmat auttoivat siinä, että luulin kirjaa mielenkiintoiseksi. Pidin myös tapahtumapaikoista, jotka oli kuvailtu hienosti, vaikkakin harvoin. 
Luen jatkot ihan uteliaisuudesta, koska haluan tietää kuinka alas tämä sarja voi vajota, vai nouseeko laatu paremmaksi.

Arvosteluni:
Annan kirjalle arvosanan 5½ 



torstai 7. elokuuta 2014

Vastarinta (Idhunin kronikat #1) Laura Gallego Carciá

Maagisen Idhun-planeetan rauha rikkoutui, kun velho Ashran Nekromanti nousi valtaan. Uusi hallitsija tappoi lähes kaikki vastustajansa sekä planeetan viimeiset lohikäärmeet ja yksisarviset. Osa idhunlaisista pakeni Ashranin hirmuhallintoa Maahan, mutta velhon kätyrit ovat jatkuvasti heidän kannoillaan. Pieni ja sinnikäs vastarintaliike pyrkii kokoamaan Maassa piilottelevat idhunlaiset yhteen vallatakseen lopulta kotiplaneettansa takaisin. Liikkeen ytimen muodostavat soturiprinssi Alsan ja velho Shail, mutta mukana on myös kaksi Maan lasta: arvoituksellinen koulutyttö Victoria, joka opiskelee taikuutta Shailin opastuksella, sekä hämmentynyt 13-vuotias Jack, joka haluaa selvittää, miksi Ashranin kätyrit surmasivat hänen vanhempansa.

Olen niin onnellinen, että löydän vielä tällaisia hyviä ja jännittäviä sarjoja nuorten osastolta. Vastarinta on toki aika vanha kirja jo, (neljä vuotta onkin pitkä aika) mutta silti olen itsestäni tosi ylpeä. Tietenkin voisin katsoa asiaa negatiivisemmalta kannalta. Löysin sarjan vasta nyt, joten mitä 
se kertoo minusta. "Olet surkea kirjastossa metsästämiseen. Et näe hyvää sarjaa, vaikka se leijailisi edessäsi.". Noo se kertoo minusta tuon, mutta koska olen positiivinen ihminen, niin ajattelen mieluumin, että olen loistava, koska onnistuin löytämään uuden sarjan. 

Nyt kun ollaan mieleni syvimmät sopukat koluttu, voimmekin siirtyä itse arvosteluun.

 Kun luin tietoja kirjailiasta järkytyin, kun häntä sanottiin Espanjan J.K. Rowlingiksi. Pässäni huusi tuttu ääni, joka ilmoitti, että ketään ei voi verrata rakkaaseen kirjailiaamme, joka näytti meille ihmeellisen Tylypahkan ja Draco Malfoyn... Mutta kun kirjan aloitin päässäni huudettiin vain sitä, että on uskomatonta millaisen maailman 15 vuotias tyttö on kuvitellut. Tietenkin on olemassa tajuntaakin räjäyttävämpiä ja kirjallisuudessa vaikuttavampia teoksia, mutta minun kriteerini, jotka ovat: Hyvä juoni, Romantiikka ja fantasia, täytti kirja oikein hyvin.

Henkilöhahmot olivat hyvä. Tarkoitan hyvällä sitä, että ne herättivät minussa tunteita. Tässä tapauksessa vihaa, ärsyyntymistä ja ihastusta. Vihasin Victoriaa. Siis oikeasti!? Tyttö rakastuu viholliseensa. Okei, sen olisin ymmärtänyt. Vihollisiin rakastutaan kaiken aikaan, mutta sitten rakastutaan myös parhaaseen kaveriinsa. Ja sitten pyöritellään molempia yhtä aikaa. Yhdessä hetkessä suudellaan toisen kanssa, ja toisessa mennään salaa tapaa toista. Victoria on mielestäni naiivi tyttö, jolle nousi päähän se, että kaksi poikaa voisi kuolla hänen puolestaan. 
Tilanne on oikeastaan aika tuttu. Melkein joka kirjassa on kolmiodraama. Joissakin kirjoissa se on okei. Joissakin taas en voi sietää sitä. Olen ymmärtänyt, että monete muutkin vihaavat kolmiodraamoja (?), joten miksi niitä kirjoitetaan. Ei sillä etten itse sortuisi niihin. Sillä sitä tapahtuu kaiken aikaa. Miksiköhän siis niitä silti vihataan...?

Ärsyyntymis kiintiöni täytti Jack, mutta onneksi vain kirjan alussa. Kirjan lopussa rakastin häntä sydämeni kyllyydestä. Jack on kirjan alussa 13-vuotias, joten ymmärrän hänen tuskansa vanhempien kuolemasta, mutta se että itkee silloin, kun häviää miekka ottelussa, ei ole minusta itkun aihe. Onneksi Jack kasvaa ja kypsyy aikaa myöten ja kuten sanoin, kirjan lopussa rakastan häntä.

Kirtash oli totaallinen ihastus. Pahat pojat kiehtovat aina. Miettikää nyt. Tummat hiukset, pistävät siniset silmät ja luonne, josta huokuu vaarallisuus, kiihko ja jännitys. Kirtash (ihan mahdoton nimi muuten lausua!) on ovela ja hän tietää sen mainiosti. Se, että häntä pelätään, vaikka hän oli alussa vain 15-vuotias lisää salaperäisyyttä. 

En siltikään myönnä, että kirja yltäisi Pottereihin, mutta hyvä vastus Idhunin kronikat silti on. Fantasiaa on riittämiin (Onneksi ei sentään vampyyreja,olen aika kyllästynyt niihin jo :D) ja sitä ärsyttävää, mutta kiehtovaa kolmiodraamaa on. Hieman uusiakin ihmeellisiä olentoja on, joten tämän sarjan kanssa tulen varmasti viettämään rattoisia iltoja!

Arosteluni:
Annan kirjalle arvosanan 8½ 

maanantai 4. elokuuta 2014

Morriganin risti (Kuuden piiri, #1) Nora Roberts

Hurja vampyyrikuningatar Lilith aikoo alistaa koko maailman ikeensä alle. Jumalatar Morriganin käskystä Hoyt-velho matkustaa 1100-luvun Irlannista nykypäivän New Yorkiin kokoamaan armeijaa Lilithiä vastaan. Wicca-noita Glenna, Hoytin vampyyriveli Cian, vampyyrinmetsästäjä King, prinsessa Moira sekä muodonmuuttaja Larkin valmistautuvat viimeiseen taistoon, mutta miten niin pieni ja eripurainen seurue pystyy päihittämään Lilithin vampyyriarmeijan? Tehtävää vaarantaa myös Glennan ja Hoytin välinen vetovoima, jota väkevinkään magia ei pysty tukahduttamaan.
 
Morriganin risti on ensimmäinen Nora Robertsin kirja jonka luin. En itseasiassa edes meinannut uskoa, kun vilkaisin kotona kirjailian nimeä. Jostain tyhmästä syystä kuvittelin, että Roberts ei kirjoittaisi fantasiaa. Luulin tosissani, että hänen alaansa olisi vain romanttinen kirjallisuus, ilman ripaustakaan mitään yliluonnollista.
Luettuani useita mielipiteitä jakavia arvosteluita eri blogeissa, päädyin siihen tulokseen, että muodostan mielipiteeni itse.  
 
Kirja oli hyvin yllätyksellinen. En nyt sanoisi, että se ei olisi ollut jossain määrin ennalta arvattava, mutta tapahtumat oli suunnitelty yllättävillä tavoilla. Aluksi lukija luulee, että kirja olisi tyypillistä Catherine Cooksonin tyylistä "vanhanaikaista" tekstiä. Mutta tyyli vaihtuu heti, kun päästään New Yorkiin keskelle lasi linnoja ja hälinää.
 

Koska rakastan kuvailla, ihailla ja vihata henkilöhahmoja *pirullinen ilme kasvoilla* voimmekin siirtyä pohtimaan onnistuivatko kuuden piirin henkilöt kirjailialta.
 

Hoyt on tämän kirjan "sankari". Miehelle annettiin tehtäväksi koota kuuden piiri ja armeija Lilithiä vastaan. Joten käytännössä Hoyt on koko projektin sydän. Hoyt on vakava ja suojeleva persoona. Hän ei mekasta, eikä haasta riitaa. Hoyt saattaa vaikuttaa myös hieman vanhanaikaiselta, mikä ei sinänsä ole mikään ihme. Hänhän on 1100-luvulta syntyisin. Siltikin Hoyt heittelee sarkastisia kommentteja, jos sattuu olemaan keljulla päällä
 

Cian on taas näitä minun lempihahmojani. Sarkastisuus + itsevarmuus + komeus = <3
Cian, joka muutettiin vampyyriksi, on elänyt pitkän elämän, ja miehen omatoimisuus ja elämäntiato on nähtävissä. Rikkaaksi liikemieheksi noussut Cian katsoo muita alaspäin, mutta on uskollinen niiööe, jotka ovat hänelle uskollisia.

 

Glenna on kipakka ja itsenäinen nainen, jonka nenille ei hypitä. Tyttö on 2000 luvulta kotoisin, mutta hänen tietonsa ja taitonsa voisivat olla muinaisilta ajoilta. Glenna tietää olevansa kaunis, ja käyttää sitä tarpeen vaatiessa hyväkseen häikäilemättömästi.
 

Moira taas on hieman ujo ja epävarma prinsessa, joka on totaallinen vastakohta räväkälle Glennalle. Moira saattaa käyttäytyä joskus hieman lapsellisesti. Tyttö rakastaa lukemista ja ystävällisen luonteensa ansiosta tutustuukin muita paremmin erääseen henkilöön. Moira on myös loistava jousiampuja. Hän osuu joka kerta!
 

Larkista tulee mieleen Jace Wayland. Poika on muodonmuuttajan ja humoristisen luonteensa ansiosta täynnä karismaa. Lark on hyvin suojelunhaluinen serkkuaan kohtaan, ja menettääkin malttinsa useimmiten siitä syystä, että joku on uhkaillut Moiraa. Lark ryntää mielellään taisteluihin, mutta tekee usein liian hätiköityjä liikkeitä. Mainitsinko jo suuren ruokahalun?
 

Blair tuli mukaan kuvioihin aivan kirjan lopussa, joten en oikein pystynyt muodostamaan hänestä mielipidettäni. Sen tiedän, että tytöllä on yllättävä sukulainen, ja jos Blairin eteen työnnetään vampyyri, on verenimijö kuollut ennen kuin ehtii astua askeltakaan.
Suosittelen lämpimästi kirjaa jälleen kaikille fantasian ystäville!


Arvosteluni
Annan kirjalle arvosanan 9