torstai 4. syyskuuta 2014

Kunnes kerron totuuden, Julie Berry

Pian totuus paljastuu: mitä Judithille ja Lottielle oikein tapahtui?
Millaista salaisuutta kantaa Judith, mykkä ja hyljeksitty tyttö, jonka kieli on leikattu poikki? Hypnoottisen jännittävä rakkaustarina, trilleri ja kidnappausdraama.
Neljä vuotta sitten Judith ja Lottie katosivat. Kaksi vuotta myöhemmin Judith palasi, mutta yksin. Lottien ruumis löydettiin joesta. Vain Judith tietää, mitä tapahtui, mutta hän on mykkä. Silti Judith on täynnä äänetöntä puhetta, vihaa, muistoja, kaipuuta ja ennen kaikkea pakahduttavaa rakkautta lapsuudenystäväänsä Lucasia kohtaan.

Lucas on menossa naimisiin kylän kaunottaren, Marian, kanssa, kun tulee tieto, että vihollinen on hyökkäämässä. Maria rohkaisee Judithia opettelemaan puhumaan. Vähitellen salaisuudet alkavat paljastua ja Judithin elämä muuttuu draamaattisella tavalla.


Woohooo, pitkästä aikaa nuortenkirjallisuutta jossa EI ilmene fantasiaa. Oikeastaan oli todella outoa lukea sellaista. Tietenkin olen lukenut tässä lähiaikoina Cooksonin kirjoja, mutta en nyt sanoisi niitä nuortenkirjallisuudeksi. 
Kunnes kerron totuuden on kuitenkin selkeästi yritetty kirjoittaa nuorille mieleiseksi, mutta en näe mitään syytä miksei aikuisetkin voisi tätä luekea. Kirja ei nimittäin missään vaiheessa mennyt typeryyden puolelle. 

Niin kuin tuosta takakannesta kävi ilmi, päähenkilö Judith katoaa ja, kun hän palaa, on elämän rakkaus menossa naimisiin kylän kaunottaren kanssa. Helposti tästä lausunnosta saattaisi tulla mieleen aika perus juoni, joka tungetaan aika useasti nuortenkirjoihin. Itsekkin olin sortua tähän rikokseen, mutta kaunis kansi pelasti minut. En ole enää oikein luottanut hienoihin kansiin parin pohjanoteerauksen takia, mutta päätin yrittää. 

Yllätyin positiivisesti kirjoitustyylistä, jota Julie Berry oli käyttänyt. Tekstien kappaleet olivat lyhyitä, mutta se ei häirinnyt minua missään vaiheessa. Tapa jota Berry oli käyttänyt muistutti minua runoista. En ole koskaan ollut kovinkaan runollinen ihminen. En vaan millään saa suollattua itsestäni mitään runollista, mutta pidän sen lukemisesta.

 "Me tulimme tänne laivalla, sinä ja minä.Minä olin vauva äitini sylissä, sinä olit s-kirjaimia suhaut-tava kiharatukkainen poika ja leikit äitisi jalkojen juuressakoko pitkän raskaan matkan ajan.Katsellessaan meitä äidit viihtyivät niin hyvin yhdessä, ettäisämme valitsivat vierekkäiset maatilanpaikat mailin verranlänteen Roswellin kaupungista, joka silloin oli paljon nykyistä pienempi.Muistan tarinat, joita äiti kertoi matkasta, kun olin pieni.Nykyään hän ei enää puhu siitä.Äiti kertoi, että istuin koko matkan silmät suurina ja katsoin sinua"

Lisäksi tämä naispäähenkilömme Judith puhutteli muutamia ihmisiä mielenkiintoisella tavalla, tai no oikeastaan puhutella on väärä ilmaisu. Enimmäkseen hän ajatteli. Esimerkiksi Lucasia, ihastustaan, hän ajatteli aina sinä-muodossa. Esm:

-
 "Äiti kertoi, että istuin koko matkan silmät surina ja katsoin sinua."

"Kuulin sinun kysyvän herra Jhonsonilta kirkon jälkeen, voisitko pistäytyä heidän luonaan illalla"

Judith myös ajatteli sieppaajaansa aina silloin tällöin hän-muodossa. Sitä oli yllättävän mielenkiintoista lukea, jos totta puhutaan. En olisi ihan heti uskonut, että olisin pitänyt sellaisesta tyylistä.

Rakkaus on isossa osassa tässä kirjassa. Rakkauden höperönä se ei minua häirinnyt, enkä usko, että se häiritsee muitakaan. Judith onnistui saamaan minut puolelleen heti. Kun Lucas oli menossa naimisiin Marian kanssa, teki mieli huitaista tätä. Eikö se nyt millään huomannut lapsuudenystävänsä haikeita katseita! Hei haloo, eikö ystävä ole parempi vaihtoehto, kuin joku tärkkelikasvoinen kaunotar?

"Sinun katseesi viivytteli Marian tummissa kiharoissa,jotka pilkistivät tärkätyn valkoisen hilkan alta. Sitten nostitleveälieristä hattuasi kaikille tytöille ja harpoit tukinvetoon.Maria ja Eunice katsoivat molemmat perääsi. Minä hengitinsyvään ulos ja nojasin Aldrusien uuden kodin karkeasti höylättyyn seinään." 

Toinen yllätys tapahtui siinä, että juoni pysyi liikkeessä juuri sopivalla nopeudella. Koko ajan paljastui pieniä sirpaleita, jotka yhdessä paljastaisivat ratkaisua. En yleensä lue mitään kirjoja, joissa olisi jokin Sherlock Holmes juttu selvitettävänä, mutta tästä nautin.Yllätyin loppuratkaisusta, sillä olin kuvitellut sieppaajan olevan ihan toinen henkilö. Joten ennalta-arvattavuutta Kunnes kerron totuuden- kirjassa ei ilmene. 

Vielä tästä Judithin mykkyydestä. On suorastaan ihmeellistä, miten Berry osasi pitää juonen pystyssä päähenkilöllä, joka ei puhu. Ja miten hän osaa muuttaa mykkyyden lähes selvään puheeseen. Tajusin vasta kirjan lopussa, kun Judith sanoi "Mikä hätänä?" ilman virheitä, että jotenkin ihmeellisesti oli se hiljaisuus kadonnut tytöstä. Kiitos ja kumarrus Julie Berrylle tästä!


Suosittelen ehdottomasti lukemaan, jos edes vähän kiinnostaa!

Arvosteluni
Kirja saa minulta arvosanan 10-

2 kommenttia:

  1. En olekaan kuullut tästä aiemmin! Mutta lukulistalle ehdottomasti, eikä vähiten tuon kauniin kannen takia. ;) Ja jos kaipailet vähän vastaavantyylistä rankkateemaista nuortenromaania, suosittelen lukemaan Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken. :)

    VastaaPoista
  2. Oi, kiitoksia paljon tuosta suosituksesta. Ehdottomasti pistän korvan taakse! :D

    VastaaPoista

Kiitos kommentista ♥