sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Labyrinttitaistelu (Percy Jackson, #4) Rick Riordan

Kun Percy Jacksonin uuteen kouluun osuu yliluonnollisia kykyjä omaava kuolevainen ja ylipirteiksi cheerleadereiksi tekeytyneitä antiikin hirviöitä, tilanne muuttuu tukalaksi. Percy ei voi muuta kuin jättää taakseen poliisiauton sireenit ja koulun savuavat rauniot.

Percy ystävineen saa tehtäväkseen etsiä muinaisen Daidaloksen rakennuttamasta, hirviöitä vilisevästä labyrintistä Adrianen langan. Vain sen avulla maanalaisissa sokkeloissa voi kulkea eksymättä ja joutumatta hirviöiden saaliiksi. Aikaa ei ole hukattavana – lanka on löydettävä ennen kuin titaanien valtiaan Kronoksen liittolaiset pääsevät siirtelemään sen avulla maanalaisia armeijoitaan.


Sisäinen fanityttöni yrittää päästä aina hyvien kirjojen kohdalla ulos. Percy Jacksonit ovat sellaisia kirjoja. Labyrinttitaistelu on neljäs osa, ja minun mielestäni tähän asti paras. Tunnelma on alkanut muuttua selkeästi lastenkirjasta nuorille suunnattuihin kirjoihin. Sama ilmiö tapahtui Pottereissakin, ja minusta se on aika kekseliäs ilmiö. On hauskaa ajatella, että ne lapset, ensimmäisen Potterinsa luki esimerkiksi kahdeksan vuotiaana. Viimeinen Potteri ilmestyy kymmenen vuotta myöhemmin. Tyttö on jo 19 vuotias. Hän on siis käytännössä kasvanut Pottereita lukiessa ja mitä vanhemmaksi hän tuli, niin sarjan osat kehittyivät hänen ikäkaarelleen sopivaksi. Percyä nyt ei ihan voi samalla tavalla verrata tähän asiaan, mutta idea on minun mielestäni sama. 

Lbyrinttitaistelussa lähti liikkeelle myös romanssit, tai oikeastaan romanssien alut. Mitään varmaa ei tietenkään vielä tapahtunut, mutta vihjeitä ja katseita alkoi olemaan. En nyt mainitse nimiä, jos joku ei ole sarjaa vielä lukenut, mutta te jotka olette tiedätte varmasti keistä puhun. 
Olen odottanut tätä hekeä niin kauan. Pystyn kyllä ihan mainiosti lukemaan kirjaa jossa ei ole romantiikkaa, ja olenkin lukenut muutamia loistavia kirjoja joissa ei ole ollut tipan tippaa mitään, mikä viittaisi parisuhteisiin, kuolemattomaan rakkauteen tai mihinkään sellaiseen. Tämäkään kirja ei olisi sitä kaivannut, mutta minulle se on tietenkin aina plussaa, jos jotain pientä sutinaa alkaa ilmenemään.
Mitään Twilightia tästä sarjasta ei saa tekemälläkään (onneksi) ja en usko, että se haittaa kovinkaan monia. Percy Jacksoneitten perus idea ei ole rakkaus ja sillä selvä.

Labyrintteihin törmää nykyisin joka paikassa. Ne ovat kiinnostavia ja mystisiä. Koskaan ei voi tietää, pääseekö sokkelosta pois vai jääkö sinne loppu elämäkseen. Labyrinttitaistelussa tosiaan isoimmat taistelut käytiin sisällä labyrintissä. Viimeinen taistelu käytiin oikeastaan puoliksi labyrintissa ja puoliksi jossain muualla. 
Jälleen Riordan oli onnistunut sujauttamaan jonkin mytologian sisälle juoneen. Joskus minua oikein kammottaa se. Tämänkertainen mytologia on itse asiassa oikeastikkin aika surullinen/pelottava. En usko, että paljastan juonesta mitään ratkaisevaa jos kerron kyseisestä mytologiasta.

"Daidalos rakensi kuningas Minoksen (Minos onkin tässä kirjassa aika mielenkiintoinen hahmo...) pyynnöstä labyrintin, johon hirviö Minotauros suljettiin. Kuningas kuitenkin pelkäsi, että Daidalos tekisi vastaavanlaisen labyrintin jollekin muulle hallitsijalle ja telkesi Daidaloksen ja hänen poikansa Ikaroksen labyrinttiin.  Daidalos ja Ikaros pakenivat labyrintista Daidaloksen suunnittelemilla siivillä. Siivet muodostuivat vahalla käsiin kiinnitetyistä sulista, joten ilma-alus käytti ihmisvoimaa.
Daidalos neuvoi Ikarosta: "Älä lennä liian lähelle aurinkoa tai vaha, jolla sulat ovat kiinni, sulaa. Äläkä myöskään lennä liian matalalla tai siivet kastuvat". Ikaros yritti totella, mutta aikansa lennettyään hän unohti isänsä neuvot ja lensi yhä ylemmäs, kunnes joutui liian lähelle aurinkoa. Aurinko sulatti sulkia liittävän vahan ja Ikaros putoaa hänestä nimensä saaneeseen Ikarianmereen lähelle Vähän-Aasian rannikkoa hukkuen. Daidalos lensi Ikarian saarelle ja kun Ikaroksen ruumis ajautui rannalle, hän hautasi poikansa.
Paetessaan Minosta Daidalos sai turvapaikan Sisiliasta kuningas Kokaloksen hovista. Minos jatkoi yhä Daidaloksen etsintää mukanaan kierresimpukan kuori luvaten suuren palkkion sille, joka pystyy vetämään langan simpukan läpi. Sisiliassa Kokalos otti tehtävän vastaan ja antoi simpukan Daidalokselle, joka kiinnitti langan muurahaiseen ja antoi sen kulkea simpukan läpi. Kun Minos sai kuulla tehtävän ratkaistuksi, hän ymmärsi Daidaloksen olevan ratkaisun takana ja vaati Kokalosta luovuttamaan tämän itselleen. Sitten lähteekin liikkeelle kirjailian omat juonikuviot..."

Saimme myös tutustua uusiin tuttavuuksiin ja erityisesti minun mieleeni jäi eräs henkilö, jonka nimeä en nyt millään saa päähäni, koska luin kirjan kuukausi sitten, mutta Percy tapasi hänet saarella. Tytön kohtalo oli epäreilu, ja jotenkin olisin toivonut Percyn valitsevan toisin, mutta ehkä ratkaisu oli pitemmän päälle sitten parempi.
Eräs asia oli kovastikkin mieleeni. Nimittäin se, että Tyson pääsi mukaan seikkauluun! Olen totaallinen Tyson fani, koska se poika on vaan niin suloinen. Hölmö, mutta suloinen. 
Grooverkin kopisteli siellä perässä ja hänenkin iso unelmansa toteutui, vaikkakin menetyksen kera.
Annabeth, Annabeth. Hän pääsi kerrankin etsintäretken johtajaksi, joten paineet näkyivät. Minusta oli itse asiassa aika mielenkiintoista seurata Annabethin taivalta. Tytön raudanluja kestävyys sai säreitä, ja tyyneys rakoili. 
Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, meillä on Nico. Ei uskoisi, että poika on vasta 10/11 vuotias. Siis olisin voinut vaikka vannoa, että hän olisi esimerkiksi 15, sillä menetys oli karaistanut pientä poikaa, joka vielä edellisessä kirjassa leikki korteilla ja oli elämäniloa täynnä. Nico on kyllä siltikin kaikkien aikojen lempi henkilöhahmoni.

Kirjassa ei nyt ollut mitään maailmoja mullistavaa loppuratkaisua, mutta nautin silti lopusta, koska se oli mukavan... keveä...kevyt? Siltikin se jätti tavallaan kaiken auki, ja sai lukijan janoamaan lisää. Labyrintti taistelu oli ehkä juoneltaan paras tähän astisista, sillä nyt kaikki lähti tavallaan käyntiin. 


Arvostelu:
Arvosana: 9+
Suosittelenko? : Kyllä, en näe mitään syytä, miksi kukaan ei voisi ainakin kokeilla.
Mistä hankin: Raision kaupungin kirjastosta
Luenko uudestaan: Pienen tauon jälkeen, kyllä.




maanantai 20. lokakuuta 2014

Kirjat, jotka jäivät sitten kesken...

Olen itse asiassa aika innoissani, kun kirjoittelen tätä. Kerrankin saan kertoa ihan rauhassa syyt, miksi en sitä jotain tiettyä kirjaa koskaan saanut luettua, tai edes aloitettua.
The Big Bad Wolf teki blogissaan mielenkiintoisen bloggauksen ja, koska lopussa luki selkein kirjaimin, että haastan teidät kaikki tekeään saman, niin olin ihan täpinöissäni.
Nyt siis pidemmittä puheitta aloitetaan esittely kirjoista, jotka jäivät sitten kesken...

Tulimieli (Kapinaenkelit, #1) Gillian Philip

Kirja siis kertoo pojasta nimeltä Seth, joka on äpäräpoika. Seth rakastaa veljeään yli kaiken ja sitten he kohtaavat yhdessä ystäviensä kanssa vaaroja ja riitoja. Sitten heidät tapahtuu kaikkea todella sekavaa, ja loppujen lopuksi Seth rakastuu ihmistyttöön...
Ensinnäkin inhosin Sethiä, koska poika oli niin loukattu jne. Valitusta valituksen perään. Sitten tulee klassinen "karkotus" ja sitten langetaan kiellettyyn rakkauteen, jota ei minun mielestäni ollut edes paljon. En sitten tiedä mitä lopussa tapahtui, koska vähäinenkin kiinnostukseni lopahti puolessa välissä.




Myyttihovi (Myyttihovi, #1) Brandon Mull

Tämä ei iskenyt ollenkaan... Siis ehdin lukea ehkä yhden kappaleen, ja sitten lopetin.  Sen muistan, että tässäkin kirjassa oli Seth ja hänen ukkinsa oli kieltänyt menemästä metsään. Seth ei ilmeisesti totellut, mutta kiltti ja vastuuntuntoinen sisko totteli käskyä sokeasti. En oikein osaa sanoa mitään muuta... Kirja, joka ei ollut minun makuuni.








Eragon (Perillinen, #1) Christopher Paolini 

En koskaan edes aloittanut lukemaan tätä kirjaa. Lykkäsin ja lykkäsin "vastuutani" ja, kun lopulta eräs ystäväni haukkui kirjan maan tasolle, niin tekaisin siitä tekosyyn ja palautin kirjan kirjastoon. Olen kyllä hieman utelias, että saatanpa joskus yrittää uudelleen.









Lumotut, Annina Holmberg

Lumotut oli niitä kirjoja, jotka nappaa mukaansa kannen ja takakannen perusteella ja sitten joutuu pettymään. Luin kirjaa hieman alusta ja sitten aloin hyppiä kappaleitten yli. Lopulta vaan kelasin viimeiselle sivulle ja suljin kirjan. Minulla ei ole mitään muuta selitystä kuin, että kirja oli vain tylsä... minun mielestäni.








Painajaisten lintukoto, Siiri Enoranta

En loppujen lopuksi ikinä edes aloittanut tätä kirjaa. Aloin varsinaisesti epäröidä jo tuon nimen lukiessani. Painajaisten - okei, painajainen ei ole hyvä juttu...- Lintukoto - Linnut kuuluvat yleensä luontodokumentteihin enkä jaksa katsoa niitäkään....
Lisäksi aloin pakostakin nauramaan, kun luin takatekstiä ja tajusin päähenkilön olevan nimeltään Lunni. Lopulta tulin siihen tulokseen, että en pysty lukemaan kirjaa ilman epäystävällistä nauramista tai kuoliaaksi turhautumista.





Tässä ei todellakaan ollut kaikki kirjat, joita olen kesken jättänyt, mutta jotta lukijan maineeni ei saisi suurta kolahdusta, jätetään loput salaisuudeksi ;)



sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Harry Potter ja Viisasten kivi (Harry Potter #1) J.K.Rowling

Harry Potter on mielestään ihan tavallinen poika. Tosin hän asuu huoltajiensa luona portaiden alla olevassa kaapissa. Harryn elämä muuttuu täysin, kun hän saa 11-vuotispäivänään merkillisen kirjeen. Se on kutsu Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun. Harrylle avautuu kokonaan uusi maailma, johon kuuluvat velhot, noidat, yksisarviset ja lohikäärmeet. Harry saa tietää olevansa velhojen sukua! Silti kaikki on aloitettava alusta. Tylypahkassa Harry opiskelee taikuuden alkeita, kuten muodonmuutoksia, taikajuomien tekoa, loitsuja ja suojautumista pimeyden voimilta. Koulunkäynti on hauskaa, mutta henkeäsalpaavan jännittäväksi se muuttuu, kun Harry ryhtyy ratkomaan kiehtovaa arvoitusta ystäviensä Ron Weasleyn ja Hermione Grangerin kanssa, ja pelissä on tiedät-kai-kuka...
  
Minun todellakin pitäisi tällä hetkellä lukea Yön talo- sarjan 9 osaa, mutta kun en millään jaksaisi. Joten jätin Yön talon pöydälle ja tartuin rakkaaseen Potteriin. Olen lukenut tämän sarjan läpi jo, vaikka kuinka monta kertaa enkä ikinä kyllästy. Muistan lähestulkoon sanasta sanaan kaikki tapahtumat, mutta silti jaksan innostua! Ja innostumisella tarkoitan sellaista lapsenomaista hihkutusta ja tirskuntaa. Silmät loistaa ja posket alkavat punoittaa jännityksestä!

Poikkeuksellistä kyllä, niin aloitin ensimmäisestä osasta, vaikka yleensä aloitan lempikirjastani ja lähden siitä sitten lukemaan jonkinlaisessa aikajärjestyksessä. Viisasten kivi... Siitä se kaikki lähti. Siitä lähti J.K. Rowlingin matka miljonääriksi ja siitä lähti tuhansien ihmisten taianomaiset vuodet, joina he saivat uppoutua Tylypahkan mystisiin käytäviin. Täytyy kyllä myöntää, että olen todella onnellinen, että aloitin Potterien lukemisen vasta joskus vuonna 2010/2009. Kirjat olivvat kaikki ilmestyneet jo siihen mennessä, joten en joutunut odottamaan tuskallisen pitkiä kuukausia, että kukin kirja ilmestyisi. 
Nythän on puhuttu paljon netissä ja blogeissa tästä uudesta elokuvasta, joka kertoo jostain hirviöistä ja ihmeotuksista...(?). Korjatkaa jos olen väärässä. Sinänsä se ei ole nyt mikään maailmoja mullistava asia, sillä minun sydämmessäni Potterit on saatu onnellisesti päätökseen, enkä ole viitsinyt edes vilkaista Rowlingin kirjoittamia novelleja. 
  
Minun varmaankin pitäisi kirjoittaa jotain tästä kirjastakin! Eli Viisasten kiven juonikuvion voisi tiivistää näin:
Nuori Harry Potter elää elämäänsä ärsyttävien sukulaistensa luona. Kun Harry täyttää 11, alkaa tapahtua kummia. Kirjejä lentelee takasta ulos, käärmeet puhuvat. Käy ilmi, että Harry on velho, ja hänelle on lähetetty kutsu velhojen ja noitien kouluun, Tylypahkaan. Harry on onnensa kukkuloilla ja saa pian itselleen ystäviä. Hermione Grangeria ja Ron Weasleytä uskollisimpia ystäviä saa hakea. Harryn rauhallinen elämä kuitenkin järkkyy, kun vanha ennustus alkaa toteutumaan. 

Ensinnäkin uppouduin täysin Harryn tunteisiin ja mielenliikkeisiin, kun hän opiskeli taikuutta, ja söi herkkuja suuressa salissa. Harrysta on tehty samaistuttava päähenkilö. Silmälasit ja kuriton tukka. Sellainen poika on varmasti olemassa ihan oikeastikkin, toisin kuin esimerkiksi Jace Herondalea. Tai no voi tässä maailmassa aito Jacekin olla, mutta se tuntuu paaaaljon epätodennäköisemmältä. Hermioneen samaistuin täysin. Hieman nörtti ja viisasteleva pikkutyttö, jonka paksut hiukset ovat oikea sekasotku. Ja Ron taas on sellainen höpsö. Sellainen, joka ei oikein onnistu missään, mutta tosipaikan tullessa hän on uskollinen ja todellinen sankari! (kuullostipa kliseeltä... :D)

En nyt oiken osaa tehdää muuta kuin ylistää tätä kirjaa. En osaa sanoa mitään negatiivista. En pysty siihen joten voisin sitten keskittyä siihen hihkuttamiseen. Viisasten kivi on loistava aloitus loistavalle sarjalle, joka loistaa vielä hamassa tulevaisuudessa loistetta tarvitseville ihmisille. Kirja oli sopivan pituinen, teksti selkeää... Hahmot olivat, jokaikinen loistavia enkä vihannut ketään. En edes pahiksia. Kirjan loppu oli jännittävä ja ehkä jopa tietyllä tavalla aika pelottavakin, vaikka minun mielestäni pelottavimmat loput tässä sarjassa on Salaisuuksien kammiossa, ja Liekehtivässä pikarissa.  Hrrr, tiedän, että tässä sarjassa ei ole mitään varsinaista ikärajoitusta. Kaikenikäiset ihmiset ovat rakastunees Pottereihin, mutta sen vaan sanon, että itse en olisi 7 vuotiaana uskaltanut lukea esimerkiksi Salaisuuksien kammiota. 

Tämä "arvostelu" alkaa tulla tiensä päähän, sillä en keksi mitään järkevää tai ammatillista sanottavaa. Pelkää ihastusta vaan. Suosittelen KAIKILLE! Jos ette ole vielä tietoisia Pottereista menkää hyvät ihmiset kirjastoon ja lukekaa edes yksi kirja. 

Salaisuuksien kammio kattaa kohdan noitia.














Arvostelu:
Arvosana: 10+
Suositukset: Lukekaa, lukekaa, kiltit lukekaa!
Mistä hankin: Turun kaupungin kirjastosta
Luenko uudestaan: Tietenkin. Kerran vuodessa ainakin 



 

maanantai 13. lokakuuta 2014

Elämän värit (Kuolemattomat, #6) Alyson Noël

Voiko yksi päätös tuhota ikuiseksi tarkoitetun rakkauden? Voitettuaan vaarallisimman vihollisensa Ever ja Damen keskittyvät etsimään vastalääkkeen Damonin kehon vallanneelle myrkylle. Kiihkeä halua saada olla yhdessä johdattaa heidät Valonmaan synkkään sydämeen, jossa rakastavaiset saavat vihdoin tietää, miksi kohtalo repii heitä jatkuvasti erilleen. Mutta kun viimeinenkin salaisuus on paljastettu, Everin on tehtävä päätös, joka asettaa kaiken vaakalaudalle - jopa ikuisuuden.

Huh... Minulla on kestänyt lähes vuosi saada tämä käsiini. Olen pihi ja kitsas nuori tyttönen, joten en ole suostunut ostamaan kirjaa omaan hyllyyni, varsinkaan, kun edelliset osat eivät ole olleet erityisen mahtavia ja mieleenpainuvia. Ensimmäinen osa oli loistava, mutta sitten se vähän laski, enkä odottanut uusien kirjojen ilmestymistä niin innolla. Nyt sitten viimeisen osan sain luettua. 
Aika puida lukukokemustani.
Ensimmäiseksi täytyy sanoa, että sarjan taso siis laksi keskivaiheilla, mutta minusta tämä kirja nosti taas tason normaaleihin korkeuksiin. Tämäkin sarja on monien muiden tavalla aika kliseinen tietyissä kohdissa, ja ehkä se onkin jokin yleinen kriteeri, joka useimmissa nuorten kirjoissa pitää olla. Yllättävää kyllä (huomatkaa sarkastinen äänensävy) itseäni ei se kliseisyys haittaa. Okei, myönnetään. Joissakin kohdissa olin valmis repimään kirjasta sivut irti, mutta onneksi tajusin ajoissa olla tuhoamatta kirjaston omaisuutta.
Oliko kirjassa mitään muuta mistä voisi kehitellä jotain valittamisen aihetta. Oli, mutta en näe mitään syytä miksi alkaisin sitä puimaan tässä, kun voisin puhua hyvistäkin asioista! 

Ensinnäkin Elämän värit kirjan juoni oli erinlainen. Se poikkesi täysin edellisistä osista. Se ei liittynyt pahiksiin, vaan pikemminkin kaiken päättämiseen. Kaikki se maailman pelastaminen, ja epäitsekäs vihollisen tuhoaminen on alkanut jo kyllästyttää minua joten tämä oli loistavaa vaihtelua. Everin ja Damienin pitäisi löytää vastalääke, jotta Damien ei kuolisi, kun he koskettavat toisiaan. Sinänsä idea oli varmasti hyvä, mutta toteutus on hieman kärsinyt. Kuunnelkaapas:

Pääpari joutuu traagisesti erilleen toisistaan, kun vihollinen kangettaa heidän päälleen kirouksen, mikä estää heidän onnellisen yhdessäolonsa. Ainut mahdollisuus ikuiseen onneen ja onnellisuuteen, on löytää vastalääke ja tuhota kirous. Siihen tarvitaan tietenkin useiden ystävien apu. Pakkaa sekoittaa tietenkin toinen mies, joka on aina rakastanut sankaritartamme, mutta päättää lopulta pysyä vain ystävänä, sekä löytää uusi rakastettu. Yllättäen eräs vanha vihollinen vaihtaa puoltaan, ja antaa pienelle ryhmälle korvaamattoman apunsa. Lopussa sankarittaremme päättää olla epäitsekäs, ja valitsee oikean polun. Käy ilmi, että on olemassa parempikin vaihtoehto kuin mitä on luultu...

Kuullostaako kenenkään korvaan tutulta? Ymmärrän kyllä, että uusia ja erinlaisia juonikuvioita on hankala keksiä, sillä niin monet on jo otettu käyttöön, mutta täytyykö silti aina päätyä siihen kaikkein kliseisimpään vaihtoehtoon. No ymmärsitte varmasti jo pointtini. 
Oli sinne muutamia yllätyksiäkin sujautettu. Esimerkiksi kirjan loppu oli minulla hieman yllätys. Olisin odottanut täysin erilaista loppua, mutta kirjailia onnistui tekemään hienon lopun sarjalle. Elämän värit kirjassa oli paljon erilaisia kohtauksia, jotka vaihtelivat surullisesta onneen. Varsinaisia tappelu kohtauksia ei juurikaan ollut, vaikka osasinkin odottaa pieniä säröjä rakkaudessa. Kohtauksia oli siis runsaasti, ja ehkä jopa liiankin runsaasti. Itse ainakaan en pysynyt täysin kärryillä. Yhdessä vaiheessa oltiin menneisyydessa, ja toisessa oltiinkin jollain joen varrella juttelemassa vanhan naisen kanssa.... 

Ever ei ole ikinä oikeastaan ärsyttänyt minua. Hän on normaali teini, jolla on kuitenkin pitkä menneisyys. Ever on aika perus henkilö, joka ei säväytä, mutta jota ei silti halua tappaa. Everin puhetyyli kielii siitä, että hän puhuu "nuorisokieltä" , sekä kirjakieltä. Hän saattaa sanoa "mä", tai "minä". 
Damien taas puhuu täydellistä kirjakieltä koko ajan. Hän myös vaikuttaa tietyissä tilanteissa kypsemmältä kuin Ever, mutta vastaavasti taas toisissa tilanteissa hän on aika "lapsellinen", jos niin voisi sanoa runsaasti yli 400 vuotta vanhasta miehestä. (En oikeasti muista kuinka vanha Damien oli, apua! :'D)
Esimerkiksi Damien saattaa upota lähes koiranpentumaiseen käytökseen, kun hän kuhertelee Everin kanssa. Lisäksi Damien osasi olla tässä viimeisessä kirjassa aika... tyhmä? En osaa selittää miksi, mutta en vain lämmennyt hänelle niin kuin edellisissä kirjoiisa.

Kokonais tiivistelmänä voisi sanoa, että Elämän värit oli viihdyttävä ja nopea lukukokemus. Ei mikään maailmoja mullistava, mutta ei huonokaan. Suosittelen niille, jotka ovat pitäneet edellisistäkin osista. Ette todennäköisesti pety tähän viimeiseenkään ;).


Arvostelu:
Arvosana: 8½
Suositukset: Te jotka pidätte romantiikasta ja... romantiikasta tulette nauttimaan tästä kirjasta.
Mistä hankin: Turun kaupungin kirjastosta (metsästin lähes vuoden...)
Luenko uudestaan: Kaipa sitä voisi, jos en parempaakaan löydä










 

lauantai 4. lokakuuta 2014

Halloween - lukuhaaste lokakuulle!

Le Masque Rouge blogin pitäjä Emilie, on keksinyt jälleen loistavan kirjahaasteen!
Lokakuun ajan olisi tarkoitus lukea kirjoja, jotka liittyvät jollain tavalla Halloweeniin. Lisää tietoa haasteesta täältä

Itse ainakin tartun mahdollisuuteen lukea oikein syyn kanssa jotain pelottavaa ja karmivaa. Ei tarvitse puolustella kavereille, että miksi sitä taas luetaan jotain vampyyrikirjaa, hihiii. Ja mikä parhainta, nyt voinkin kaivaa Harry Potterit esiin, sillä niistä löytyy rutkasti Halloweenia!

Jumalten sota (Percy Jackson #5) Rick Riordan

Newyorkilainen ongelmanuori Percy Jackson on valmistautunut koko vuoden puoliveristen leirillä sotaan Kronosta vastaan. Titaanien valtias armeijoineen on vahvempi kuin koskaan, ja puoliveristen leiristä Kronoksen joukkoihin siirtyneet luopiot vain vahvistavat sitä. Percyn on pysäytettävä ajan ruhtinas ennen kuin tämä hävittää koko länsimaisen sivistyksen.
Kun olymposlaisten ja titaanien välinen armoton sota syttyy New York Cityn kaduilla, Percy muistaa vanhan ennustuksen ja alkaa epäillä, että taisteleekin omaa kohtaloaan vastaan.

Ja niin on jälleen päättynyt yksi loistava sarja. Percy Jacksonit ovat tietenkin ilmestyneet jo aikoja sitten virallisesti, mutta MINÄ sain luettua sarjan loppuun vasta nyt. Tänä vuona olenkin lukenut monet sarjat päätökseen. Se, että kirjasarjat loppuvat on tietyllä tavalla niin surullista. Olet viettänyt vuosia sarjan parissa ja sitten se yhtäkkiä loppuu. Itse ainakin joudun pysähtymään hetkeksi, ja miettimään sarjaa alusta loppuun saakka. Jätän mielessäni pienet "hyvästit" ja lupaan palata kyseisesn sarjan pariin sitten taas joskus. Kirjathan eivät onneksi katoa mihinkään. Ne voi aina avata uudelleen ja uppoutua ihanaan maailmaan, unohtaa oma kiireinen elämä. Hyvänä esimerkkinä Harry Potterit, joiden pariin olen palannut monenmonituiset kerrat. Tietenkin yleensä odotan mielelläni pari kuukautta, mieluusti jopa vuoden, ennen kuin aloitan mitään sarjaa uudelleen. Hyvä muisti on tässä mielessä pahasta. 

Jumalten sota oli ensinnäkin paksumpi, kuin edelliset kirjat, ja olin tästä asiasta innoissani. Mitä paksumpi kirja, sen leveämpi hymy kasvoilleni nousee. Hämmennyin hieman kirjan alussa, kun tajusin, että edellisen kirjan tapahtumista oli kulunut kokonainen vuosi. Onneksi älysin käyttää aivojani ja pääsin pian taas sisälle tarinaan. 
Kirja alkaa siitä, kun Percy ja Rachel ovat hiekkarannalla, ja kävelevät siellä kuin ihan normaalit ihmiset. Tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Blackjack (maailman suloisin, ja ihanin pegasos! Haluan!) saapuu paikalle, selässään yksi leiriläinen, Beckendorf. Täytyy sanoa, että olin jo tuossa vaiheessa uppoutunut kirjaan niin, etten enää pystynyt lopettamaan. Samaan aikaan kuvittelin mielessäni miltä tuntuisi ratsastaa pegasoksella, joten tuosta voi päätellä etten huomannut enää mitä ympärilläni tapahtui. Kutsuikohan pikkuveljeni minua nimeltä jossain vaiheessa? 

Olen varmasti hehkuttanut tätä ennenkin, mutta rakastan kaikkia henkilhahmoja tässä sarjassa. Annabeth on sellainen kipakka ja älykäs tyttö, jolla on loistavia heittoja. Percy nyt vaan on loistava. Sarkastiset, perus teinipojan ajatukset antavat syyn hymyillä useaan kertaan kirjan aikana. Nico on vähän uudempi hahmo, mutta poika keräsi sympatiani heti. Haadeksen pojan on pakko olla mielenkiintoinen. Sitä ei voi edes väitellä! Clarisse on ärhäkkä ja itsepäinen soturi, jonka pehmeämpi puoli alkoi näkyä loppua kohden. Siltä tytöltä ei todellakaan puutu rohkeutta. Ja tietenkin kaikki jumalat ovat kiinnostukseni huipulla. Poseidon, Zeus, Haades, Hera, Hermes, Apollon, Athene jne. Jokaisella on aivan erinlaiset peroonat, mutta samalla he ovat jollain käsittämättömällä tavalla niin inhimillisä. Poseidonin, Zeuksen ja Haadesken tappelut tuovat mieleen pikku poikien riidat, ja Heran kaunan kanto on kuin täysin jonkun nuoren teinitytön ajatuksista. Toivoisin jopa, että tämän sarjan jumalista tehtäisiin oma sarja, mutta joudun varmaankin kehittelemään sitä ideaa omassa päässäni.

Loppua kohden tapahtui paljon, mutta missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että kaikkea kerrottaisiin liian tiheässä tahdissa. Muutamia kuolemia tapahtui ja meinasin alkaa parkumaan jokaisen kohdalla. Lopussa erän merkittävän kuolon kohdalla taisi kyllä kyynel vierähtää poskelle. Yllätyin muutaman paljastuksen kohdalla ihan kunnolla. Meinasin todella kiljaista jotain sen suuntaista kuin, että: "Ei voi olla!" tai "Miten en tajunnut tuota!?"
Jos lukijalta irtoaa noinkin vahvoja kommentteja, täytyy kirjan olla todella hyvä, ainakin minun mielestäni.

Tietenkin koko tämä Percy Jackson sarja on varmasti tietyllä tavalla aika kliseinen. Minua ei se kliseisyys ole koskaan haitannut. Ensinnäkin sitä ei ole koko sarjan täydeltä. Vain muutamat kohdat aiheuttavat sellaisen tunteen, mutta muuten tämä on itsenäinen ja taitavasti tehty sarja. 
Jacksonit ovat kirja kirjalta muuttuneet aina vain synkemmiksi, aivan kuin Potteritkin silloin aikoinaa, mutta se vain osoittaa, että henkilöt kypsyvät ja tapahtumat muuttuvat synkemmiksi. Myös romantiikka on kasvanut sarjan kehittymisen myötä, mikä ei todellakaan haittaa minua. Annabethin ja Percyn suhdetta on ollut mielenkiintoista seurata ja heidän tarinansa loppu on varmasti monen mieleen. Silti mitään lässyn, lässyn kohtauksia ei ole paljonkaan, joten Jumalten sota, ja kaikki muutkin osat tästä sarjasta sopivat varmasti niillekkin, jotka eivät romantiikasta välitä.

Jos en tietäisi, että minulla on vielä kokonainen toinen kirjasarja Puoliverisiä koskien lukematta, olisin todella surullinen, mutta onneksi voin seuraavaksi uppoutua Olympoksen sankarit - nimiseen sarjaan!

P.S Tajusin juuri, etten ole kirjoittanut arvostelua Labyrinttitaistelusta, apua! Lupaan, että sekin tulee pian, kunhan vain suinkin ehdin ;)

Arvostelu:
Arvosana: 10
Suositukset: Suosittelen aivan kaikille. Tytöille ja pojille.
Mistä hankin: Turun kaupungin kirjastosta
Luenko uudestaan: Ehdottomasti