maanantai 13. lokakuuta 2014

Elämän värit (Kuolemattomat, #6) Alyson Noël

Voiko yksi päätös tuhota ikuiseksi tarkoitetun rakkauden? Voitettuaan vaarallisimman vihollisensa Ever ja Damen keskittyvät etsimään vastalääkkeen Damonin kehon vallanneelle myrkylle. Kiihkeä halua saada olla yhdessä johdattaa heidät Valonmaan synkkään sydämeen, jossa rakastavaiset saavat vihdoin tietää, miksi kohtalo repii heitä jatkuvasti erilleen. Mutta kun viimeinenkin salaisuus on paljastettu, Everin on tehtävä päätös, joka asettaa kaiken vaakalaudalle - jopa ikuisuuden.

Huh... Minulla on kestänyt lähes vuosi saada tämä käsiini. Olen pihi ja kitsas nuori tyttönen, joten en ole suostunut ostamaan kirjaa omaan hyllyyni, varsinkaan, kun edelliset osat eivät ole olleet erityisen mahtavia ja mieleenpainuvia. Ensimmäinen osa oli loistava, mutta sitten se vähän laski, enkä odottanut uusien kirjojen ilmestymistä niin innolla. Nyt sitten viimeisen osan sain luettua. 
Aika puida lukukokemustani.
Ensimmäiseksi täytyy sanoa, että sarjan taso siis laksi keskivaiheilla, mutta minusta tämä kirja nosti taas tason normaaleihin korkeuksiin. Tämäkin sarja on monien muiden tavalla aika kliseinen tietyissä kohdissa, ja ehkä se onkin jokin yleinen kriteeri, joka useimmissa nuorten kirjoissa pitää olla. Yllättävää kyllä (huomatkaa sarkastinen äänensävy) itseäni ei se kliseisyys haittaa. Okei, myönnetään. Joissakin kohdissa olin valmis repimään kirjasta sivut irti, mutta onneksi tajusin ajoissa olla tuhoamatta kirjaston omaisuutta.
Oliko kirjassa mitään muuta mistä voisi kehitellä jotain valittamisen aihetta. Oli, mutta en näe mitään syytä miksi alkaisin sitä puimaan tässä, kun voisin puhua hyvistäkin asioista! 

Ensinnäkin Elämän värit kirjan juoni oli erinlainen. Se poikkesi täysin edellisistä osista. Se ei liittynyt pahiksiin, vaan pikemminkin kaiken päättämiseen. Kaikki se maailman pelastaminen, ja epäitsekäs vihollisen tuhoaminen on alkanut jo kyllästyttää minua joten tämä oli loistavaa vaihtelua. Everin ja Damienin pitäisi löytää vastalääke, jotta Damien ei kuolisi, kun he koskettavat toisiaan. Sinänsä idea oli varmasti hyvä, mutta toteutus on hieman kärsinyt. Kuunnelkaapas:

Pääpari joutuu traagisesti erilleen toisistaan, kun vihollinen kangettaa heidän päälleen kirouksen, mikä estää heidän onnellisen yhdessäolonsa. Ainut mahdollisuus ikuiseen onneen ja onnellisuuteen, on löytää vastalääke ja tuhota kirous. Siihen tarvitaan tietenkin useiden ystävien apu. Pakkaa sekoittaa tietenkin toinen mies, joka on aina rakastanut sankaritartamme, mutta päättää lopulta pysyä vain ystävänä, sekä löytää uusi rakastettu. Yllättäen eräs vanha vihollinen vaihtaa puoltaan, ja antaa pienelle ryhmälle korvaamattoman apunsa. Lopussa sankarittaremme päättää olla epäitsekäs, ja valitsee oikean polun. Käy ilmi, että on olemassa parempikin vaihtoehto kuin mitä on luultu...

Kuullostaako kenenkään korvaan tutulta? Ymmärrän kyllä, että uusia ja erinlaisia juonikuvioita on hankala keksiä, sillä niin monet on jo otettu käyttöön, mutta täytyykö silti aina päätyä siihen kaikkein kliseisimpään vaihtoehtoon. No ymmärsitte varmasti jo pointtini. 
Oli sinne muutamia yllätyksiäkin sujautettu. Esimerkiksi kirjan loppu oli minulla hieman yllätys. Olisin odottanut täysin erilaista loppua, mutta kirjailia onnistui tekemään hienon lopun sarjalle. Elämän värit kirjassa oli paljon erilaisia kohtauksia, jotka vaihtelivat surullisesta onneen. Varsinaisia tappelu kohtauksia ei juurikaan ollut, vaikka osasinkin odottaa pieniä säröjä rakkaudessa. Kohtauksia oli siis runsaasti, ja ehkä jopa liiankin runsaasti. Itse ainakaan en pysynyt täysin kärryillä. Yhdessä vaiheessa oltiin menneisyydessa, ja toisessa oltiinkin jollain joen varrella juttelemassa vanhan naisen kanssa.... 

Ever ei ole ikinä oikeastaan ärsyttänyt minua. Hän on normaali teini, jolla on kuitenkin pitkä menneisyys. Ever on aika perus henkilö, joka ei säväytä, mutta jota ei silti halua tappaa. Everin puhetyyli kielii siitä, että hän puhuu "nuorisokieltä" , sekä kirjakieltä. Hän saattaa sanoa "mä", tai "minä". 
Damien taas puhuu täydellistä kirjakieltä koko ajan. Hän myös vaikuttaa tietyissä tilanteissa kypsemmältä kuin Ever, mutta vastaavasti taas toisissa tilanteissa hän on aika "lapsellinen", jos niin voisi sanoa runsaasti yli 400 vuotta vanhasta miehestä. (En oikeasti muista kuinka vanha Damien oli, apua! :'D)
Esimerkiksi Damien saattaa upota lähes koiranpentumaiseen käytökseen, kun hän kuhertelee Everin kanssa. Lisäksi Damien osasi olla tässä viimeisessä kirjassa aika... tyhmä? En osaa selittää miksi, mutta en vain lämmennyt hänelle niin kuin edellisissä kirjoiisa.

Kokonais tiivistelmänä voisi sanoa, että Elämän värit oli viihdyttävä ja nopea lukukokemus. Ei mikään maailmoja mullistava, mutta ei huonokaan. Suosittelen niille, jotka ovat pitäneet edellisistäkin osista. Ette todennäköisesti pety tähän viimeiseenkään ;).


Arvostelu:
Arvosana: 8½
Suositukset: Te jotka pidätte romantiikasta ja... romantiikasta tulette nauttimaan tästä kirjasta.
Mistä hankin: Turun kaupungin kirjastosta (metsästin lähes vuoden...)
Luenko uudestaan: Kaipa sitä voisi, jos en parempaakaan löydä










 

2 kommenttia:

  1. Minä muistan lukeneeni tästä sarjasta ensimmäisen osan, josta pidin ja toisen josta taas sitten en. Kolmatta en jaksanut enää edes yrittää... Onneksi on saatu tämä viimein päätökseen, eikä ole venynyt yhtä järkyttäviin mittoihin kuin esimerkiksi Yön talo :D

    VastaaPoista
  2. Ensimmäinen osa oli hyvä, mutta sitten se taso tosiaankin laski. Kuten tuossa sanoinkin, niin siinä lopussa alkoi kirjat olla taas jännittäviä. :D
    Luojan kiitos, että kirjoja ei tässä sarjassa ole niin paljon, kuin Yön talossa. Minulla on nimittäin aika traaginen vihasuhde siihen sarjaan! ;'D

    VastaaPoista

Kiitos kommentista ♥